Avainsana: tulevaisuus

Miltä tietokirjallisuuden tulevaisuus näyttää? (Essee lehdessä Kulttuurintutkimus 1/2020)

”Essee
Ilkka Pirttilä
Miltä tietokirjallisuuden
tulevaisuus näyttää?
Tietokirjallisuudella on hyvät mahdollisuudet säilyttää nykyinen vankka
asemansa myös 2020-luvun edetessä.
Vaihtoehtoja tälle ovat: 1) nykykäytäntöjen hiominen ja tekninen uudistaminen, 2) tietokirjallisuutta, kaunokirjallisuutta ja mediaesityksiä yhdistävien hybridien luominen sekä
tietokirjallisuuden alalajien risteyttäminen ja 3) sivistysvaltion edellyttämän valistavan tiedon tuottaminen.

Nykyään tietokirjallisuuta (ei-fiktiivistä
kirjallisuutta) ostetaan ja luetaan vähintään yhtä paljon kuin kaunokirjallisuutta (fiktiivistä kirjallisuutta) – ainakin jos
oppikirjat otetaan mukaan (Repo 2021).
Suomalaiset arvostavat tietokirjallisuutta ja hyödyntävät sitä monipuolisesti eri tarkoituksiin. Tietokirjoista odotetaan saatavan neuvoja siitä, miten toimia erilaisissa ongelmatilanteissa, kuten
vaikkapa puiden istutuksessa tai unettomuuden vaivatessa. Osa lukijoista
haluaa tietokirjoja lukemalla oppia erilaisten ihmisten ja eri kulttuureita edustavien ihmisten ajatusmaailmoista ja
toimintatavoista. Pieni lukijaryhmä etsii tietokirjoista uskoa ja evästystä
maailman muuttamiseen. (Vrt. Hiidenmaa 2017; Pirttilä 2022; Winther&Jensen & Pitkänen 2021.)

Kestääkö tietokirjan suosio ja vahva asema myös kuluvana vuosikymmenenä? Millainen on tietokirjallisuuden
lähitulevaisuus?

Esitän neljä skenaariota, joista kolmessa tietokirjallisuuden menestys ja
suosio jatkuvat ja vain yhdessä sen olemassaolo on uhattuna. Skenaariot ovat:
asemansa säilyttävä tietokirjallisuus,
hybridisoitunut tietokirjallisuus, sivistävä tietokirjallisuus ja tietokirjallisuuden loppu.

Tekstini tietokirjallisuuden mahdollisista tulevaisuuksista perustuu skenaariomenetelmään. Menetelmässä nykytilasta tunnistetaan ne prosessit, jotka johtavat kohteena olevan ilmiön vaihtoehtoisiin tulevaisuuksiin. Skenaariomenetelmällä ei tehdä varsinaisia ennusteita tulevaisuudesta, vaan sillä tuodaan esiin erilaisia mahdollisuuksia, jotka ovat jostakin arvonäkökulmasta hyviä ja toivottavia tai huonoja ja kartettavia. Skenaariot ovat tarkoituksellisesti karikatyyreja eli liioiteltuja kuvia kohteestaan. Tämä osaltaan tukee sitä,
että kehitetyt skenaariot eroavat riittävän selvästi toistaan, mikä on hyvän skenaariotarkastelun tärkeä kriteeri. (Tapio
ym. 2020.)

Tietokirjallisuutta koskevassa tutkimuskirjallisuudessa skenaariomenetelmää ei juuri ole sovellettu tulevaisuuden ennakointiin. Sosiologian tutkija ja tietokirjailija Maaria Linko (2016) on
tarkastellut tietokirjallisuuden nykyistä ja osin tulevaa ongelmallista asemaa median – sekä yleismedian että sosiaalisen median – hallitsemassa selailukulttuurissa. Tietokirjallisuuden professori Pirjo Hiidenmaa (2020) pitää 2020-luvun tietokirjallisuuden yhtenä tärkeimpänä muutostrendinä tietokirjan tarinallistumista, mikä vaikuttaa sekä tietokirjan sisäisten että ulkoisten rajojen murtumiseen (ei-fiktiivisen
ja fiktiivisen kirjallisuuden eron hämärtymiseen). Samalla hän ounastelee, että tietokirjailijan oma ääni ja persoonallisuus tulevat painottumaan tarinallisen otteen vahvistumisen myötä.

Kansalliskirjaston eläköitynyt ylikirjastonhoitaja, tietokirjailija Kai
Ekholm (2021b) on soveltanut skenaariomenetelmää lukemisen kehityskulkujen erittelyyn tekstissään ”Lukemisen
tulevaisuus”. Hän esittää, että lähivuosina seuraavat kolme skenaariota leimaavat lukemisen tulevaisuutta:
• Kaikki ympärillämme on muutoksessa, mutta emme halua puuttua siihen liikaa,
• kaikki on vaihtanut paikkaa, olemme
digitaalinen kansakunta sekä
• pahin on tapahtunut.

Nämä kolme tulevaisuusmallia ovat – ajatellen kirjallisuuden asemaa – negatiivisia ja ne uhkaavat ajaa kirjallisuuden
lukemisen marginaaliin harvojen harrastukseksi. Ekholmin näkökulma on suunnattu kirjallisuuteen yleensä ja erityisesti kaunokirjallisuuteen. Tietokirjallisuuden tulevaisuutta hän ei eksplisiittisesti
tarkastele oikeastaan ollenkaan.

Asemansa säilyttävä
tietokirjallisuus

Ensimmäisessä skenaariossa tietokirjallisuuden asema, suosio ja sisältö säilyvät jotakuinkin nykyisen kaltaisena. Myöskään tietokirjallisuuden lukijakunnassa ei oleteta tapahtuvan suuria muutoksia.
Tässä vaihtoehdossa Suomen luetuimmat tietokirjallisuuden alalajit ovat
yhdeksän vuoden päästä samoja kuin nytkin: elämäkerrat ja muistelmat, historiateokset ja erilaiset oppaat sekä tietteen ja tutkimuksen popularisoinnit (vrt. Ekholm 2021a). Lukijat ovat lähiulevaisuudessakin sangen valikoituneita. Lukeminen on erikoistunutta osaryhmiin. On olemassa esimerkiksi juuri terveysoppaiden ja muun terveyskirjallisuuden uskollisia lukijoita sekä historiallisen kirjallisuuden faneja.

Toki tietokirjallisuuden luonteessa
tapahtuu tässä skenaariossa uudistumista. Tietokirjojen yhteydet sähköisistä lähteistä saatavaan tietoaineistoon tiivistyvät. Voi olla, että ainakin elämäkertojen ja erilaisten historiatarkastelujen kohdalla kirjoittajan asema korostuu sekä tarinallisuus voimistuu tulevaisuudessa yhä nykyistäkin näkyvämmin. (Vrt. Hiidenmaa 2020.)

Tietokirjallisuuden toimijakenttä onmyös lähivuosina jotakuinkin samanlainen kuin nyt, joskin lukijoiden merkitys
vaikkapa lukupiirien tuella kasvaa. Kustantajien erilaistuminen on lisääntynyt. Erityisiin kysymyksiin keskittyviä pienkustantamoja on tullut lisää. Ehkäpä myös erilaiset muut organisaatiot, kuten
yliopistot, virastot ja järjestöt, kustantavat yhä enemmän itse tarvitsemaansa tietokirjallisuutta.

Digitalisaatio ja virtualisaatio lisäävät sähköisten kirjojen osuutta julkaistussa tietokirjallisuudessa. Äänikirjat
eivät kuitenkaan nouse käyttäjien suureen suosioon tietokirjallisuuden kentällä samalla tavoin kuin fiktiivisessä kirjallisuudessa.
Tämä ensimmäinen mahdollinen skenaario suomalaisen tietokirjallisuuden hahmolle ulottuen vuoteen 2029 on nykyisyyden silmin helppo hahmottaa,
koska nykymenon oletetaan jatkuvan. Melko selväpiirteisesti eri alalajeihin
jakaantunut ja vähintäänkin puoliammattimaisesti kirjoitettu tietokirjallisuus on luettua ja edelleen merkittävä
osa suomalaista kulttuuria.

Hybridisoitunut
tietokirjallisuus

Toisessa skenaariossa tietokirjallisuus luo nahkansa muuttaen sisältöään ja
muotoaan. Se hybridisoituu eli yhdistää vähintään kahta ainesta. Etenkin tietokirjallisuuden ulkoiset rajat suhteessa
fiktiiviseen kirjallisuuteen ja mediateksteihin hämärtyvät. Yhtenä jo ilmestyneenä esimerkkinä tästä on Anna Kortelaisen Uusi Viipuri (2021). Kirjassa yhdistetään asiaproosaa, esseistikkaa ja
historiallista tarkastelua. Tässä skenaariossa esseet ja novellit voivat usein kytkeytyä dokumentaariseen ja faktapohjaiseen esitykseen. Faktat ja fiktiot nivelletään toisiinsa. (Browse, Gibbons, &
Hatavara 2019; Hiidenmaa 2020.)

Tietokirjallisuuden hybridimallin mukaan 2020-luvulla biofiktiot ja
autofiktiot lisäävät edelleen suosiotaan. Biofiktiossa tekijä kirjoittaa todellisuuden henkilöstä (autofiktiossa itsestään)
elämäkerran tukeutuen todellisten tapahtumien ja tosiasioiden lisäksi
mielikuvitukseensa. Yksi esimerkki on Johanna Venhon Tove Janssonin elämänkulkua kartoittava Syyskirja (2021). Tässä uudessa tietokirjoittamisen tavassa kirjoittajan ääni ja tarinointitaito
painottuvat. Rajanveto tietokirjailijan ja proosakirjailijan välillä muuttuu nykyistä vaikeammaksi. Luova tietokirjoittaminen (creative nonfiction) lisää suosiotaan. (Gutkind 2012.)

Kasvava osa tietokirjallisista esityksistä lähestyy hengeltään tiettyjä mediaesityksiä, kuten tutkivan journalismin raportteja ja faktaperusteisia erikoisartikkeleita. Vuonna 2029 yhä useampi
tietokirja voikin olla aluksi median reportaasi tai blogikirjoitus, joista sitten
niputetaan yhtenäinen tietokirja.

Tietokirjallisuus niveltyy yhä enemmän olemassa olevan digitaalisen verkkoaineiston kanssa ja täydentyy tätä
kautta. Tietokirjoissa lisääntyvät merkittävästi linkit sähköiseen materiaaliin joiden avulla lukija saa lisätietoa. Tietokirjan tekstiin kytkeytyy yhä enemmän audiovisuaalista esitystä: dokumenttifilmejä, kirjoittajien haastatteluja ynnä muuta.

Hybridisoitumisen myötä tietokirjallisuus muokkautuu yhä enemmän
lukijoiden aktiviteetin virittämänä sosiaalisen median välityksellä. Lukijat
ohjaavat kysymyksillä ja vastauksilla tietokirjallisten esitysten sisältöä. Tietokirja voi muuntua kirjoittajan ja lukijoiden välisten ”digitaalisten kirjeiden” koosteeksi.
Kaiken kaikkiaan 2030-luvulle tultaessa tietokirjallisuuden ulkoiset rajat hämärtyvät ja hybridejä muodostuu uusille rajamaille. Tietokirjallisuuden
sisällä, tietokirjallisuuden alalajien suhteen, tapahtuu myös rajojen ylittämisiä ja erilaisten yhdistelmien nousua. Kantaaottavat ja esseistiset historiatarkastelut yleistyvät. Näin kehittyy sellaisia
tietokirjallisuuden uusia alalajeja, joissa voidaan ottaa aineksia ei vain kahdesta vaan vaikkapa neljästä tietokirjallisuuden alalajista. Täten kirjoitetaan yhä enemmän esimerkiksi sellaisia kirjoja,
jotka ovat yhtä aikaa tutkimuksia, mielipidekirjoja, oppikirjoja ja esseitä. (Vrt.Hiidenmaa 2020.)

Hybridisoituneen tietokirjallisuuden skenaariossa hybridejä tuottaa ensinnäkin fiktiivisen ja ei-fiktiivisen kirjallisuuden rajan hämärtyminen. Toiseksi näitä yhdistelmiä aikaansaavat tietokirjallisuuden alalajien ylitykset.

Mikäli tämä skenaario toteutuu painokkaasti, niin voidaan olettaa sen takaavan tietokirjallisuuden näkyvän aseman
myös koko 2020-luvulla – osana muuta kirjallisuutta ja mediatuotantoa.

Sivistävä tietokirjallisuus

Kolmannessa skenaariossa tietokirjallisuus nostaa arvoaan ja suosiotaan suomalaisessa yhteiskunnassa, eikä vain säilytä niitä. Tähän on löydettävissä ainakin neljä syytä:
• työelämän tarpeet,
• yhteiskunnan ja kulttuurin muuttuminen,
• keskustelu totuudesta sekä
• ihmisten uudet elämänvalinnat ja
arvostukset.

Nämä kaikki nostavat sisällöllisesti perinteellisen, mutta muodollisesti modernisoidun tietokirjallisuuden merkitystä. Muotoa koskeva modernisointi tarkoittaa ennen muuta kirjallisen tekstin
rikastamista kuva- ja äänimateriaalilla
sekä linkityksillä uusiin verkosta löydettäviin tietoaineistoihin.
Työelämän tarpeet lisäävät nimenomaan tietoon – eikä emotionaalisesti
värittyneisiin tarinoihin – keskittyvän tietokirjallisuuden merkitystä työelämän toimijoille yksilöinä.

Viime vuosina on korostettu työelämän vaativan moniosaajia (multitasking) eli henkilöitä, jotka toimenkuvassaan yhdistävät monentyyppistä osaamista ja tekevät vaikkapa yhden työpäivän aikana hyvin erilaisia tehtäviä. Vaade kuitenkin  on vain osatotuus. Työssä vaaditaan myös rajautunutta ja keskittynyttä erikoisosaamista. Spesialistit voivatkin olla koko 2020-luvun työmaailman halutuimpia osaajia. He tarvitsevat nimenomaan sellaista erikoistunutta ammattitietoa
ja -taitoa, jota tietokirjallisuus ennen kaikkea oppikirjallisuutena ja tutkimuskirjallisuutena tarjoaa. (Vrt. Collins
2014.)

Edellisessä kappaleessa kuvatun tendenssin vastaisesti – tai sitä täyden täen – tietokirjallisuus, kuten erilaiset
tutkimustiedon popularisoinnit, antaa erikoistuneille työelämän toimijoille verkottuneessa ja globaalissa maailmassa tarvittavaa yleissivistystä. Muun
muassa tekniikkaan ja talouteen keskittyvät insinöörit ja ekonomistit tarvitsevat nykyistä laajempaa tietämystä yhteiskunnasta ja kulttuurista, kuten myös ekologiasta ja biologiasta (Nussbaum 2011). Tätä tietämystä tarjoaa yhteiskunnallisiin ja humanistisiin kysymyksiin keskittyvä tietokirjallisuus tiedekirjoina, esseinä ja mielipidekirjoina.
Meneillään olevana vuosikymmenenä suuret kysymykset ihmiskunnan,
valtioliittojen ja kansallisten yhteiskuntien suunnasta koetaan polttaviksi.
Täten tullaan aktiivisesti pohtimaan globaalin kapitalismin rajoja ja tulevaisuutta, sekä erilaisia ympäristöongelmia
ja etenkin ilmaston muutosta. Tässä arvioinnissa ja keskustelussa osa 2020-luvuntietokirjallisuudesta tarjoaa omintakeisia ja hedelmällisiä näkökulmia sekä uutta empiiristä tietoa.

Tietokirjallisuudella on sanansa
sanottavana myös ajatellen jo 2010-
luvulla alkanutta keskustelua ”totuudenjälkeisestä ajasta”, joka jatkunee 2020-luvun edetessä. Debatissa on pohdittu ja pohdittaneen sekä toden ja valheellisen tiedon ominaisuuksia että tiedon ja sen
totuuden ehdottomuutta ja suhteellisuutta suhteessa tiedon tuottajiin, esittäjiin sekä vastaanottajiin. (Lehtonen
2021; McIntyre 2021.)

Talouden ja työelämän muutos 2020-luvulla nostavat välillisesti tietokirjallisuuden merkitystä. Ihmisille tarjoutuu mahdollisuus vähentää työaikaa ja työhön tiiviisti liittyvää opiskeluaikaa. Täten ihmisillä on aikaa ja energiaa lukea yleisempää – välittömistä
ammatillisista hyötynäkökulmista irrotettua – kirjallisuutta. Tämä kannustaa innostumaan ja paneutumaan usein
vaativaan mutta mielenkiintoiseen tietokirjallisuuteen.
Tässä skenaariossa sivistävä tietokirjallisuus toimii sivistysvaltion
nousun yhtenä tekijänä. Se pyrkii, luottaen tietokirjallisuuden traditioihin,
antamaan lukijalle totuudellista ja olennaista tietoa yksilön, yhteiskunnan
ja maailman tärkeistä kysymyksistä jouhevalla ja mielenkiintoisella tavalla.

Tietokirjallisuuden loppu

Neljännessä skenaariossa tietokirjallisuuden lukijakunta supistuu ja muista esityksistä erottuvat itsenäiset tietokirjat katoavat. Tämän suuntaiseen
kehitykseen on esimerkiksi toimittaja Pekka Vahvanen (2018) viitannut vääränlaisen digitalisoitumisen kritiikeissään kirjassaan Kone kaikkivaltias.

Tietokirjallisuuden vetovoiman laskuun on monia syitä. Huvittelun ja
tunne-elämysten tarve mahdollisten lukijoiden keskuudessa kasvaa (vrt.
Postman 2006). Tietokirjojen ei koeta vastaavan tähän tarpeeseen. Niitä ei
viitsitä lukea eikä niitä osata kaivata. Kirjallisuudessa korostuu fiktiivinen
ja erityisesti viihdyttävä, koukuttava ja helppotajuinen kaunokirjallisuus: esimerkiksi dekkarit ja ”romanttinen kirjallisuus”.

Tässä skenaariossa oletetaan myös, että tietoa halutessaan suomalaiset käyttävät 2020-luvulla digitaalista verkkoaineistoa. Näin he saavat nopeasti kaipaamaansa uutta tietoa paketissa, jossayhdistyy kirjoitus, ääni ja kuva. Tämänkaltaisesta kokonaisuudesta on vaikeaa
erottaa erillisistä kirjoitettua tietokirjallista tekstiä eli tietokirjaa.

Tietokirjallisuus menettää asemansa myös siksi, että taloudelliset motiivit
sen tuottamiseksi romahtavat. Kulttuurin viihteellistymisen ja tunnevaltaistumisen myötä tietokirjallisuutta ostavia henkilöitä ei juurikaan löydy. Samaan aikaan digitalisoitumisen myötä informaation ja viestien tuottaminen ja välittäminen halpenee koko ajan. Kaupallisten kustantajien ei kannata tuottaa niitä. Tietokirjallisuutta ei 2020-luvun lopussa synny myöskään siksi, että yksittäiset kirjailijat menettävät kiinnostuksensa sen tekemiseen. Lukijoita ei löydy mahdollisten pienten harrastajaryhmienulkopuolelta. Tietokirjailijat katoavat
lähes kokonaan.

Tietokirjallisuuden
tulevaisuusvaihtoehdot
Suomessa

Skenaariomenetelmä ei ole varsinainen ennustemenetelmä, kuten esimerkiksi useimmat väestö- ja talousennusteet.
Siinä ei tavoitella todennäköistä, vaan mahdollista ja usein toivottavaa todellisuutta. Skenaariot ovat vaihtoehtoisia tulevaisuuskuvia, jotka on tarkoitettu aktivoimaan toimintaa tulevaisuuden positiivisten mahdollisuuksien realisoimiseksi ja negatiivisten uhkien välttämiseksi.
Edellä olen esittänyt neljä mahdollista ja jollain tapaa uskottavaa skenaariota koskien suomalaista tietokirjallisuutta 2020-luvulla. Miten suhtautua niihin?

LÄHTEET
Browse, Sam, Gibbons, Alison & Hatavara, Mari
(2019) Real fictions. Fictionality, factuality and
narrative strategies in contemporary storytelling.
Narrative Inquiry 29(2), 245–267. https://doi.
org/10.1075/ni.19025.bro
Collins, Harry (2014) Are We All Scientific
Experts Now? Cambridge & Malten: Polity Press.
Ekholm, Kai (2021a) Lukemisen rakenteet
muuttuvat. Teoksessa Kai Ekholm & Yrjö Repo
(toim.) Lukemisen aika. Helsinki: Siltala, 43–68.
Ekholm, Kai (2021b) Lukemisen tulevaisuus.
Teoksessa Kai Ekholm & Yrjö Repo (toim.)
Lukemisen aika. Helsinki: Siltala, 177–203.
Gutkind, Lee (2012) You Can’t Make This Stuff
Up. Boston: Da Capo Press.
Hiidenmaa, Pirjo (2017) T niin kuin tietokirjallisuus: aiheet, lajit ja luokitukset. Teoksessa Pirjo
Hiidenmaa (toim.) T niin kuin tietokirjallisuus.
Helsinki: Äidinkielen opettajien liitto.
Hiidenmaa, Pirjo (2020) Trendinä tarinallinen
tietokirja. Teoksessa Mikko T. Virtanen, Pirjo
Hiidenmaa & Jyrki Nummi (toim.) Kertomuksen
keinoin. Helsinki: Gaudeamus, 23–50.
Kortelainen, Anna (2021) Uusi Viipuri. Helsinki:
Gummerus.
Linko, Maaria (2016) Tietokirjallisuuden näkyvyys
selailukulttuurissa. Helsinki: Suomen tietokirjailijat ry.
McIntyre, Lee (2021) Totuudenjälkeinen. Suom.
Kimmo Pietiläinen. [Post-truth, 2018.] Helsinki:
Terra Cognita.
Nussbaum, Martha (2011) Talouskasvua
tärkeämpää – Miksi demokratia tarvitsee humanistista sivistystä? Suom. Timo Soukola. [Not For
Profit, 2010.] Helsinki: Gaudeamus.
Lehtonen, Mikko (2021) Jäähyväiset totuudelle?
Onko tiedolla yhteistä mittapuuta? Kulttuurintutkimus 38(4), 54–63.
Pirttilä, Ilkka (2022) Suomalaisen tietokirjan
moni-ilmeiset nykykasvot. Helsinki: Oy Nord Print
Ab.
Postman, Neil (2006) Amusing Ourselves to
Death. New York: Penguin Books.
Repo, Yrjö (2021) Mitä tilastot kertovat kirjallisuudesta ja lukemisesta? Teoksessa Kai Ekholm
& Yrjö Repo (toim.) Lukemisen aika. Helsinki:
Siltala, 69–155.
Tapio, Petri, Lauttamäki, Ville, Lyytimäki, Jari,
Parkkinen, Marjukka, Rikkonen, Pasi & Varho,
Vilja (2020) Toivottavat tulevaisuudet.
Politiikasta 21.2.2020. https://politiikasta.fi/
toivottavat-tulevaisuudet/ (Tarkistettu joulukuussa 2021)
Vahvanen, Pekka (2018) Kone kaikkivaltias.
Helsinki: Atena.
Winther-Jensen, Tiia & Pitkänen, Maiju-Sofia
(2021) Verkkoajan uudet lukijat. Teoksessa Kai
Ekholm & Yrjö Repo (toim.) Lukemisen aika.
Helsinki: Siltala, 157–176.
Venho, Johanna (2021) Syyskirja. Helsinki:
WSOY.
YTT Ilkka Pirttilä on sosiologian dosentti
sekä Itä-Suomen yliopistossa että
Tampereen yliopistossa. Hän on tutkinut
ja tutkii asiantuntemuksen, tiedon ja
ideologian yhteiskunnallista määräytymistä
ja vaikutusta yhteiskunnassa eri puolilta.
Häneltä on ilmestynyt teos Suomalaisen
tietokirjan moni-ilmeiset nykykasv

“ARVOSTELU KIRJASTA Kaj Ekholm & Yrjö Repo (2021) LUKEMISEN AIKA. Eikö Suomessa lueta tarpeeksi?

ARVOSTELU KIRJASTA Kaj Ekholm & Yrjö Repo (2021) LUKEMISEN AIKA. Eikö Suomessa lueta tarpeeksi? Helsinki: Siltala. (298 sivua)

Kaj Ekholmin ja Yrjö Revon toimittama ja pääosin kirjoittama Lukemisen aika erittelee ja puntaroi kirja-alan, kirjallisuuden ja lukemisen käymistilaa 2020-luvun Suomessa. Se pyrkii ennen muuta vastaamaan kysymyksiin: Miten lukeminen ja kirjallisuus muuttuvat digiajalla? Onko kirjallisuus edelleen merkittävä osa suomalaista kulttuuria vai museoituuko se?

Kirjojen lukemisen ja lukemattomuuden merkityksestä

Kirjallisuuden lukemisesta ja sen muutoksesta 2000-luvun Suomessa monet tahot huolissaan. Pelkoa kannetaan siitä, että kirjojen (vähimmäismitan täyttävä tekstikokonaisuus, jolla ISBN-tunnus) lukeminen on tasaisessa laskussa. Erityisesti lukuinnon pudotus näkyy 1990-luvulla ja myöhemmin syntyneiden elämäntavoissa ja harrastuksissa. Mikäli trendi jatkuu koko 2020-luvun, niin kirjojen lukeminen hiipuu asteittain.

Tilanteen kriitikot näkevät, että kirjojen lukemisen supistumisella on dramaattisia seurauksia. Kirjallisuuden puolustajat katsovat, että kirjallisuus on opettanut yksilöitä ja jopa Suomea kansakuntana ymmärtämään itseään.

Kirjojen merkitystä korostavat väittävät myös, että ne, jotka eivät lue ja hyödynnä kirjallisuutta, syrjäytyvät työelämässä ja arkielämässä.

Suomeksi kirjoitetun kirjallisuuden laaja harrastaminen on pitänyt suomen kielen elinvoimaisena. Netissä lukeminen ja sinne kirjoittaminen ovat nostaneet englannin asemaa ja suomi on muuttumassa finglishiksi. Tämän lisäksi sosiaalisen median viestintäkanavat (esim. Twitter) muuttaa kielen kommenteiksi, iskulauseiksi ja visuaalisiksi merkeiksi.

Kirjoja rakastavien kulttuuri-ihmisten lisäksi kirja-alan ammattilaiset, kamppailevat kirjojen puolesta. Kustantajat, kirjakauppiaat ja kirjastoalan työntekijät ovat luonnollisesti huolissaan jo omasta työllisyydestään. Osa karsastaa mahdollista toimenkuvansa muutosta: esimerkiksi kirjastovirkailijat pelkäävät sitä, että heistä tulee lähinnä vapaa-ajan ohjaajia.

Lukemisen aika lukemisen aikalaisdiagnoosina

Kansalliskirjaston johtajana toiminut Kaj Ekholm ja kustannus- ja kirjakauppa-alalla työtään tehnyt Yrjö Repo murehtivat kirjassaan Lukemisen aika kirjallisuuden lukemisen tilaa Suomessa.

Tilanteen parantamiseksi he tarjoavat “rakenneanalyysin”, jonka avulla kirja-ala voi yrittää välttää karilleajon. Analyysin tulokset ilmenevät parhaiten Ekholmin kirjoittamissa pääluvuissa Lukeminen verkon aikakaudella, Kirjallisuus on antanut elämällemme muodon ja Lukemisen rakenteet muuttuvat.

Ensimmäisessä näistä luvuista Ekholm erittelee ensinnäkin kirjallisuuden tehtäviä. Lähtökohtaisesti hän painottaa sitä, että erilaisten tekstien lukeminen on perustava ihmisen lajiominaisuus. Lukemalla ymmärrämme itseämme ja muita.

Pääluvussa Lukeminen verkon aikakaudella Ekholm tarkastelee kirjojen yhteyttä virtuaaliseen teknologiaan ja erittelee “siirtymälukemisen” merkitystä. Tällä Ekholm tarkoittaa lukemisen siirtymistä kirjoista toisiin alustoihin ja formaatteihin eli “luetaan” e-kirjoja, äänikirjoja, verkkolehtiä, verkon ilmaisaineistoja ja roolipelien dialogeja”. Hänen mukaansa tämä surkastuttaa lukemista.

Uuden virtuaalisen teknologian ja perinteisen kirja-alan liitto ei hänen mukaansa merkitse synergiaetua molemmille. Se ei pelasta kirjastoja ja kirjakustantajia. Uutuudet eli ennen kaikkea sähkökirja ja äänikirja eivät ole lisänneet kirjakauppojen myyntilukujen kokonaisuutta eivätkä ole kasvattaneet kirjallisuuden lukijamääriä ja lainauslukuja.

Kirjoittajan mukaan elämme 2020-luvulla yhtenäiskulttuurin jälkeistä aikaa, jossa yksilöllisyys hallitsee. Tämä näkyy sekä lukemisen tavoissa että luettavien kirjojen sisällössä. Nettilukeminen näyttää lisäävän lukemisen tarjontaa ja lukijan valinnan vapautta, vaikka se onkin digitaalisten järjestelmien (esimerkiksi Amazon ja Google) rajoittamaa. Nettiajassa luetaan ja kuunnellaan tietokirjallisuuden puolella yhtäällä erilaisia self-help tekstejä ja toisaalla elämänkertoja olivatpa ne kirjan muodossa tai eivät. Kaunokirjallisuudessa kirjailijoiden henkilökohtaiset tunnustukset esimerkiksi autofiktioina ovat suosittuja uudentyyppisten lukijoiden piirissä. Ekholmin mielestä tämäkin heikentää kirjallisuuden voimaa ihmisyyden ymmärtäjänä.

Luvussa Lukemisen rakenteet muuttuvat Ekholm kokoaa yhteen niitä tekijöitä, jotka vaikuttavat kirjallisuuden arvonlaskuun Suomessa. Yksi tärkeää syy kirjallisuuden inflaatioon on kirjallisuuden viihteellistyminen, mikä näkyy muun muassa dekkareiden ja romanttisen kirjallisuuden tarjonnan kasvuna. Viihteellistynyt kirjallisuus ei ole avannut portteja vakavampaan kirjallisuuteen.

Tässäkin yhteydessä Ekholm syyttää kustantajia ja kirjasto-alaa väärästä strategiasta. Yhtäällä halutaan pitää kiinni perinteellisestä kirjallisuudesta ja sen lukijoista samalla kun tehdään myönnytyksiä, joilla yritetään houkutella digiajan yleisöä vaikkapa äänikirjoilla sekä upeilla uusilla kirjastoilla, joissa on kirjoja yhä vähemmän.

Esittämässään kirjallisuuden lukemisen diagnoosissa Ekholm mieltää muutokset voittopuolisesti negatiivisena. Ekholm vertaa tilannetta lentokoneeseen. Lento etenee ja tarjoilu pelaa matkustamossa, vaikka osa lentokoneen henkilöstöstä ja matkustajistakin haistaa palaneen käryä.

Kirjallisuuden muuttuva lukijakunta

Numerotietoa kirjallisuuden tuottamisen ja kuluttamisen muutoksesta tarjoaa Yrjö Revon laatima pääluku Mitä tilastot kertovat kirjallisuudesta ja lukemisesta?

Tästä voi poimia kiintoisia lukuja. Ensinnäkin painetun kirjallisuuden tuotannon huippu Suomessa sijoittuu jo vuoteen 2006. Tämän jälkeen on ollut tasaista laskua lukuun ottamatta koronavuotta 2020. Toiseksi kustantajat ovat pyrkineet tasoittamaan tilannetta kirjan uusien formaattien avulla. Niinpä vuonna 2020 yleisen kirjallisuuden kappalemääreisestä myynnistä 51 prosenttia oli e-kirjoja tai kuunneltavia äänikirjoja. Kolmanneksi hätkähdyttävää on se, että Suomi-lukee tutkimuksen vastaajat käyttivät yleiseen kirjallisuuteen kuuluvien kirjojen ostoon vain 105 euroa vuonn 2020.

Lukemisen tulevaisuuskuvat

Tulevaisuutta luotaa myös Ekholmin kirjoittama pääluku Lukemisen tulevaisuus. Tekijä on tuottanut kolme skenaariota eli tulevaisuuskuvaa.

Ekholmin mukaan kirja-ala ja lukeminen Suomessa saattaa suuntautua jonkin seuraavien skenaarioiden suuntaiseksi: 1) Kaikki ympärillämme on muutoksessa, mutta emme halua puuttua siihen liiaksi, 2) Kaikki on vaihtanut paikkaa, olemme digitaalinen kansakunta ja 3) Pahin on tapahtunut.

Ensimmäisessä skenaarion ydin on siinä, että kirja-alan sopeutuu passiivisesti ulkoisen toimintaympäristön muutoksiin. Tähän liittyen selaileva siirtymälukeminen voittaa perinteellisen kirjan edellyttämän pohtivan lukemista. Samalla kirjallisuus yksipuolistuu. Muutamat bestseller-kirjat haukkaavat kirjojen myynnistä alati kasvavan annoksen.

Toisessa tulevaisuuskuvassa Ekholm painottaa sitä, että lukijakunta fragmentoituu yhä enemmän. Enemmistö lukijoista hyödyntää vain uudenlaisia tekstejä uusin metodein. Vain pieni osa lukijoista pitäytyy traditionaalisen kirjan kuluttajina.

Kolmannessa skenaariossa Pahin on tapahtunut Ekholm tulkitsee tilanteen sellaiseksi, että kirjallisuus on “asetettu verkon reunalle”. Se on jäämässä pienen marginaaliryhmän harrastukseksi.

En osaa sanoa sitä, onko Ekholm muotoillut nämä skenaariot kirjallisuuden lukemisen epätoivottavasta tulevaisuudesta “itsensä tuhoaviksi ennusteiksi”. Hän ei eksplikoi sitä, miten näitä tulevaisuuden negatiivisiksi koettujen näkymien toteutumista estettäisiin. Ekholm puolustaa kirjallisuuden merkitystä suomalaisessa kulttuurissa abstraktein ja ylevin argumentein:

“Kirjallisuutta tarvitaan monimutkaistuvassa maailmassa, sillä ymmärtämisen tarve on loputon. Ihminen ei elä tiedosta, vaan asioiden välisestä ymmärryksestä. Kun lukija lukee, kirja lukee lukijaansa ja rakentaa häntä”,

Ekholm haluaa myös sitä, että rakenneanalyysin tulisi virittää keskenään kilpailevia kirja-alan toimijoita luomaan yhteistä toimintastrategiaa kirjallisuuden pelastamiseksi.

Kolmanneksi kirjoittajat esittävät lyhyesti myös muutamia konkreettisia keinoja kirja-alan kielteisen kehityksen katkaisemiseksi. He ehdottavat ensinnäkin kirjailijoiden apurahajärjestelmän uusimista ja kirjallisuuden tuottamiselle korotettua valtion tuotantotukea. Yksi parannuskeino olisi kirja-alan tuotantoa ja kuluttamista koskevan numerotiedon kokoamiseen ja analyysiin keskittyvän tilastoyksikön perustaminen.

Onko syytä lukea Lukemisen aika?

Vaikka en vertaisi kirjallisuuden lukemista vähentymistä suomalaisen nyky-yhteiskunnan ympäristömuutoksen ja yleisen yhteiskunnalliseen eriarvoisuuden olemassa-oloon kaltaisiin ongelmiin, niin kirjallisuuden lukemisen haurastuminen on aihe, joka vaatii tutkimista, keskustelua ja poliittisia tekoja.

Ekholmin ja Revon Lukemisen aika on kirjallisuuden ja lukemisen nykytilasta kiinnostuneille suositeltava kirja. Se tarjoaa asiantuntevaan analyysiin pohjaavan kokonaiskuvan ja kantaaottavan tulkinnan tilanteesta. Ekholmin neljässä pääluvussa esittämä rakenneanalyysi on teoksen parasta antia.

Mutta: onko kirja eli melko pitkä kirjoitettu tekstikokonaisuus vielä 2020-luvun lopussakin lukemisen ainoa kohde? Voiko ajatella, että kirjoitetun tekstin kuunteleminenkin on laajassa mielessä lukemista? Onko syytä ottaa huomioon, että kirjoitettuja ja luettavia tekstejä voi tuottaa ja kuluttaa myös sosiaalisessa mediassa, vaikka ne eivät kirjan mittaa täyttäisi? Eivätkö myös laajat podcastit ja blogit ovat arvokkaita lukemisen ja kirjoittamisen kohteita?

Tarinat eivät tulevaisuuden maailmassa katoa, mutta mikä on perinteisen kaunokirjallisuuden asema näillä tarinamarkkinoilla? Mihin tarvitaan tietokirjallisuutta, kun kaiken tiedon saa netistä vaikkapa googlaamalla?”

Onko tietokirjallisuudella ja tietokirjailijoilla tulevaisuutta Suomessa?

Millainen on tietokirjallisuuden ja tietokirjailijoiden tulevaisuus Suomessa 2020-luvulla? Onko edessä kahdeksaan lihavaa vuotta vaiko laihtuminen ja riutuminen? Miten ja millaiseksi tietokirjallisuus muuttuu?

Tietokirjallisuuden vankka nykyasema

Montako tietokirjaa luit itse syyskuussa 2021. Itse luin kuusi kappalatta. Tietojeni mukaan suomalainen lukee kuukaudessa keskimäärin yhdeksän tietokirjaa, kun oppikirjoa ei oteta huomioon? Yleensäkin tietokirjallisuuta (ei-fiktiivistä kirjallisuutta) ostetaan ja luetaan, ainakin jos oppikirjat otetaan mukaan, yhtä paljon kuin kaunokirjallisuutta (fiktiivistä) kirjallisuutta.

Suomalaiset arvostavat ja hyödyntävät tietokirjallisuuta monipuolisesti eri tarkoituksiin.

Tietokirjoista odotetaan saatavan välineellistä tietoa. Etsitään neuvoja siitä, miten toimia ongelmatilanteissa kuten vaikkapa puiden istutuksessa tai unettomuuden vaivatessa. Osa lukijoista haluaa tietokirjoja lukemalla oppia erilaisten ihmisten ja eri kulttuureita edustavien ihmisten ajatusmaailmaa ja toimintatapoja. Pieni ryhmä lukijoista etsii tietokirjoista uskoa ja evästystä maailman muuttamiseen.

Kestääkö tietokirjan suosio sekä vahva asema ja itsenäisyys kuluvana vuosikymmenenä ? itsenäisyys? Millainen on tietokirjallisuuden tulevaisuus?

Tässä esitän neljä skenaarioita, joissa kolmessa tämän kirjallisuuden tyypin lihavat vuodet jatkuvat vähintäänkin kymmenisen vuotta.

Skenaariot nimeän seuraavasti: Vanha kunnon tietokirjallisuus, tietokirjallisuuden hybridimalli, tietokirjallisuuden kukoistus sekä tietokirjallisuuden loppu.

Tekstini tietokirjallisuuden mahdollisista tulevaisuuksista perustuu skenaariomenetelmään. Metodissa lähdetään liikkeelle nykytilasta, josta johdetaan ne tapahtumat ja valinnat, jotka johtavat kohteena olevan ilmiön vaihtoehtoisiin tulevaisuuksiin.

Skenaariomenetelmällä ei tehdä varsinaisia ennusteita tulevaisuudesta, vaan tuodaan esiin erilaisia tulevaisuuden vaihtoehtoja, jotka ovat mahdollisia sekä jostakin arvonäkökulmasta hyviä ja toivottavia tai huonoja ja kartettavia.

Skenaariot ovat tarkoituksellisesti karikatyyreja eli pelkistettyjä ja liioiteltuja kuvia kohteestaan. Tämä osaltaan auttaa siihen, että skenaariotarkasteluissa, joissa useimmiten esitetään kahdesta kahdeksaan vaihtoehtoa, skenaariot eroavat riittävän selvästi toistaan.

Skenaariot perustuvat ennen muuta tietokirjallisuuden kentän kollektiivisten toimijoiden (muun muassa tietokirjailijat, kustantajat ja aktiivit lukijat) erilaisiin valintoihin ja pyrkimyksiin sekä toimintamenetelmiin (kuten kirjoitus- ja esitysteknologia) ja näiden mahdollisiin muutoksin.

Vanha kunnon tietokirjallisuus

Tässä vaihtoehdossa tietokirjallisuuden asema, suosio ja sisältö säilyvät jotakuinkin nykyisen kaltaisena. Myöskään ei-fiktiivisen kirjallisuuden lukijakunnassa ei oleteta tapahtuvan suuria muutoksia.

Suomessa luetuimmat tietokirjallisuuden alalajit ovat käsiteltävässä vaihtoehdossa myös yhdeksän vuoden päässä – kuten nytkin – elämänkerrat ja muistelmat, historiateokset ja erilaiset oppaat kuten myös tieteen ja tutkimuksen popularisoinnit.

Näitä suosittuja tietokirjallisuuden aloja edustavia kirjoja luetaan lähinnä vapaaehtoisesti ja harrastuksena. Vaikka osa tietokirjojen lukijoista on melko kaikkiruokaisia, niin lukijat ovat pääsääntöisesti sangen valikoituneita. Lukeminen on erikoistunutta osaryhmiin: esimerkiksi terveysoppaiden ja muun terveyskirjallisuuden lukijat ja historiallisen kirjallisuuden fanit.

Toki tietokirjallisuuden luonteessa tapahtuu tässä vaihtoehdossa tiettyä uudistumista. Tietokirjojen yhteydet sähköisistä lähteistä saatavaan tietoaineistoon tiivistyvät. Voi olla, että ainakin elämänkertojen ja erilaisten historiatarkastelujen kohdalla jo 2010 luvulla ilmennyt kirjoittajan aseman korostuminen ja ei-fiktiivisen kirjallisuuden tarinallisuus vahvistuvat ja tätä kautta tietokirjallisuuden ja taidekirjallisuuden ero hämärtynee.

Tietokirjallisuuden toimijakenttä on myös lähivuosina jotakuinkin samanlainen kuin nyt. Tosin lukijoiden merkitys yksilöinä ja pienryhminä (esimerkiksi lukupiirit) kasvaa. Kustantajien heterogeenisyys on lisääntynyt. Erityisiin kysymyksiin keskittyviä pienkustantamoja on tullut lisää. Ehkäpä erilaiset organisaatiot kuten esimerkiksi yliopistot, virastot ja järjestöt kustantavat yhä enemmän itse, eikä kustantajien välityksellä, tietokirjallisuutta kuin tänään.

Digitalisaatio ja virtualisoituminen lisäävät sähkökirjoja osuutta julkaistussa tietokirjallisuudessa. Ei-fiktiivisessä kirjallisuudessa äänikirjat eivät kuitenkaan samalla tavoin kuin fiktiivisessä kirjallisuudessa nouse käyttäjien suosioon.

Tämä ensimmäinen mahdollinen vaihtoehto suomalaisen tietokirjallisuuden hahmolle ulottuen vuoteen 2029 on nykyisyyden silmin helppo hahmottaa. Melko selväpiirteisesti eri alalajeihin jakaantunut ja vähintäänkin puoliammattimaisesti kirjoitettu tietokirjallisuus on luettua ja edelleen merkittävä osa suomalaista kulttuuria.

Tietokirjallisuuden hybridimalli

Tässä toisessa skenaariossa tietokirjallisuus luo nahkansa ja muuttaa muotoaan. Se hybridisoituu eli yhdistää vähintään kahta ainesta. Etenkin ei-fiktiivisen kirjallisuuden ulkoiset rajat suhteessa fiktiiviseen kirjallisuuteen ja mediateksteihin rapautuvat. Yhtenä jo ilmestyneenä esimerkkinä tästä on Anna Kortelaisen UusiViipuri jossa (2021) yhdistetään asiaproosaa, esseistikkaa ja historiallista tarkastelua.

Myös esseet ja novellit kytkeytynevät dokumentaariseen ja faktapohjaiseen esitykseen eli ne osin sisäisesti kytkeytyvät tietokirjoihin. Faktat ja fiktiot sekoittuvat

Tietokirjallisuuden hybridimallin mukaan 2020-luvulla biofiktiot vahvistavat edelleen suosiotaan. Niissä tekijä kirjoittaa todellisuuden henkilöstä elämänkerran tukeutuen todellisuuden tapahtumien ja tosiasioiden lisäksi vahvasti mielikuvitukseensa ja sepitteellisiin otteeseen. Merkittäviä malleja ovat vaikkapa Venla Hiidensalon teos Tyko Sallisen vaimosta ja tyttäristä nimeltä Surutomat (2021) sekä Johanna Venhon Tove Janssonin elämänkulkua tulkitseva Syyskirja (2021).

Tässä uudessa tietokirjoittamisen tavassa kirjoittajan ääni ja tarinointitaito painottuvat. Tietokirjailijan ja proosakirjailijan raja muuttuu nykyistä epäselvemmäksi.

Ylipäänään “luova tietokirjoittaminen” (creative nonfiction) nostaa asemaansa ja suosiotaan kirjailijoiden joukossa tässä käsiteltävässä hybridimallissa.

Toiseksi kasvava osa tietokirjallisista esityksistä lähestyy hengeltään tiettyjä mediaesityksiä, kuten. monet tutkivan journalismin raportit ja faktaperusteiset erikoisartikkelit. Vuonna 2029 yhä useampi tietokirja voikin olla aluksi median reportaasi tai laaja blogikirjoitus, joista sitten niputetaan yhtenäinen tietokirja.

Kolmanneksi tietokirjallisuus niveltyy yhä enemmän olemassa-olevan digitaalisen verkkoaineiston kanssa ja täydentyy tätä kautta. Tietokirjoissa linkit sähköiseen materiaaliin, joiden avulla lukija saa lisätietoa, lisääntynevät suuresti. Tähän liittyen tietokirjan tekstiin kytkeytyy yhä enemmän audiovisuaalista esitystä: dokumenttifilmit, kirjoittajien haastattelut ynnä muut.

Neljänneksi populaarin sosiaalisen median välityksellä tietokirjallisuus muokkautunee hybridisoitumisen myötä tulevaisuudessa yhä enemmän lukijoiden aktiviteetin virittämänä. Lukijat ohjaavat kysymyksillä ja vastauksilla tietokirjallisten esitysten sisältöä. Tähän liittyy se, että tietokirja voi muuntua kirjoittajan ja lukijoiden välisten “digitaalisten kirjeiden” koosteeksi.

Kaiken kaikkiaan 2030-luvulle tultaessa tietokirjallisuuden ulkoiset rajat hämärtyvät ja hybridejä muodostuu uusille rajamaille.

Tietokirjallisuuden sisällä eli tietokirjallisuuden alalajien suhteen tapahtunee myös rajojen ylittämisiä ja erilaisten yhdistelmien nousua. Esimerkiksi kantaaottavat ja esseistiset historiatarkastelut yleistynevät. Näin kehkeytyy sellaisia tietokirjallisuuden uusia alalajeja, joissa voidaan ottaa aineksia ei vain kahdesta vaan vaikkapa neljästä tietokirjallisuuden alalajista. Täten kirjoitetaan yhä enemmän vaikkapa sellaisia kirjoja, jotka ovat yhtä aikaa tutkimuksia, mielipidekirjoja, oppikirjoja ja esseitä.

Tietokirjallisuuden hybridimallissa sekä ei-fiktiivisen ja fiktiivisen kirjallisuuden rajan hämärtyminen että jälkimmäisen sisäisten rajojen ylittämiset määräävät kehityssuunnan. Mikäli tämä skenaario toteutuu painokkaasti kuluvana vuosikymmenenä, niin voi olettaa, että se takaa tietokirjallisuuden – osana muuta kirjallisuutta ja mediatuotantoa – näkyvän aseman myös 2020-luvulla.

Tietokirjallisuuden kukoistus

Kolmannessa skenaariossa Tietokirjallisuuden kukoistus tietokirjallisuus jopa nostaa eikä vain säilyttää arvoaan ja suosiotaan. suomalaisessa kirjallisuudessa ja kulttuurissa

Tähän on löydettävissä ainakin kolme syytä: 1) Työelämän tarpeet, 2) yhteiskunnan ja kulttuurin muuttaminen, 3) keskustelu totuudesta ja 4) ihmisten uudet elämänvalinnat ja arvostukset. Nämä kaikki erikseen ja yhdessä nostavat sisällöllisesti perinteellisen mutta muodollisesti modernisoidun tietokirjallisuuden merkitystä. Muotoa koskeva modernisointi tarkoittaa muun muassa kirjallisen tekstin rikastamista audiovisualisoinnilla sekä linkityksillä uusiin verkosta ja mediasta löydettäviin tietoaineistoihin.

Ensinnäkin työelämän vaateet lisäävät nimenomaan tietoon – eikä emotionaalisesti värittyneisiin tarinoihin – keskittyvän tietokirjallisuuden merkitystä työelämän toimijoille sekä organisaatioina että yksilöinä.

Näin siksi, että vaikka 2010-luvulla kovasti korostettiin työelämän vaativan ”moniosaajia” (multitasking), niin näin ei ehkä käykään. Kenties työssä vaaditaan nimenomaan rajautunutta ja keskittynyttä erikoisosaamista. Spesialistit voivatkin olla 2020-luvun työmaailman haluttuja osaajia. He tarvitsevat nimenomaisesti sellaista erikoistunutta ammattietoa ja taitoa, jota myös tietokirjallisuus, ennen kaikkea oppikirjallisuutena ja tutkimuskirjallisuutena, antaa.

Toiseksi tietokirjallisuus (esimerkiksi erilaiset tutkimustiedon popularisoinnit) antanee erikoistuneille työelämän toimijoille verkottuneessa ja globaalissa maailmassa tarvittavaa yleissivistystä. Tähän liittyen muun muassa tekniikkaan ja talouteen keskittyvät insinöörit ja ekonomistit tarvinnevat nykyistä laajempaa tietämystä yhteiskunnasta ja kulttuurista, kuten myös ekologiasta ja biologiasta. Tätä edistää yhteiskunnallisiin ja humanistisiin kysymyksiin keskittyvä tietokirjallisuus tiedekirjoina, esseinä ja mielipidekirjoina,

Meneillään olevana vuosikymmenenä suuret kysymykset ihmiskunnan, valtioliittojen ja kansallisten yhteiskuntien suunnasta nousevat näkyvästi esiin. Täten tultaneen aktiivisesti pohtimaan globaalin kapitalismin rajoja ja tulevaisuutta sekä erilaisia ympäristöongelmia ja etenkin ilmaston muutosta. Tässä arvioinnissa ja keskustelussa osa 2020-luvun tietokirjallisuudesta tarjoaa uusia ja hedelmällisiä käsitteitä ja näkökulmia sekä uutta empiiristä tietoa.

Kolmanneksi tietokirjallisuudella on sanansa sanottavana myös ajatellen jo 2010-luvulla alkanutta keskustelua ”totuuden jälkeisestä ajasta”, joka jatkunee 2020-luvun edetessä. Debatissa on pohdittu ja pohdittaneen sekä toden ja valheellisen tiedon ominaisuuksia että tiedon ja sen totuuden ehdottomuutta ja suhteellisuutta suhteessa tiedon tuottajiin, esittäjiin sekä vastaanottajiin.

2020-luvulla talous ja työelämä nostanevat välillisesti tietokirjallisuuden merkitystä. Näin siksi, että se antaa mahdollisuuden vähentää työaikaa ja työhön tiiviisti liittyvää opiskeluaikaa. Täten ihmisillä on aikaa ja mahdollisuutta lukea yleisempää ja välittömistä ammatillisista hyötynäkökulmista irrotettua kirjallisuutta. Tämä on neljäs syy innostua ja paneutua usein vakavaan ja vaativaan tietokirjallisuuteen.

Venäläinen novellisti, näytelmäkirjailija ja tietokirjailija Anton Tšehov (2010, 162-163) kirjoitti yli sata vuotta sitten novellissaan Taitelijan tarina päähenkilönsä suulla seuraavasti tulevasta sivistyneestä kulttuurista:

” Jos me kaikki, niin kaupunkilaiset kuin maalaisetkin ilman erotusta suostuisimme jakamaan keskenämme sen työn, jonka ihmiskunta yleensä on pannut alulle fyysillisten tarpeiden tyydyttämiseksi, niin jokaiselle meistä jäisi kenties vain pari kolme tuntia työtä päivässä. Kuvitelkaa, että me kaikki, rikkaat ja köyhät, työskentelemme vain kolme tuntia päivässä, ja jäljelle jäävä aika olisi vapaasti käytettävissämme.(…). Kaikki me yhdessä luovuttaisimme tuon vapaa-ajan tieteille ja taiteille.”

Tiivistäen skenaariossa Tietokirjallisuuden kukoistus ei-fiktiivinen kirjallisuus toimii sivistysvaltion nousun yhtenä tekijänä luottaen tietokirjallisuuden traditioihin keskeisenä pyrkimykseen antaa lukijalle totuudellista tietoa olennaista yksilön, yhteiskunnan ja maailman olennaisista kysymyksistä jouhevalla ja mielenkiintoisalla tavalla.

Tietokirjallisuuden loppu

Neljännessä mallissa Tietokirjallisuuden loppu ei-fiktiivisen kirjallisuuden lukijakunta supistuu ja muista esityksistä erottuvat itsenäiset tietokirjat katoavat. Tämän suuntaiseen kehitykseen ovat lyhyesti viitatnneet vääränlaisen digitalisoitumisen kritiikeissään esimerkiksi Pekka Vahvanen kirjassaan Konekaikkivaltias (2018) sekä Kimmo Jylhämö esityksessään Digi-askeesi (2021).

Tietokirjallisuuden vetovoiman laskuun – tämän vaihtoehdon toteutuessa – on monia syitä. Ensinnäkin huvittelun ja tunne-elämysten tarve yleisössä ja mahdollisten lukijoiden keskuudessa kasvaa. Tietokirjoja ei viitsitä lukea eikä niitä osata kaivata.

Kirjallisuudessa korostuu fiktiivinen kirjallisuus ja eritoten viihdyttävä ja koukuttava helppotajuinen kaunokirjallisuus (esimerkiksi dekkarit ja ”romanttinen kirjallisuus”).

Toiseksi kun suomalaiset 202O-luvun kuluessa haluavat tietoa, niin he käyttävät digitaalista verkkoaineistoa. Tätä kautta ihmiset saavat nopeasti kaipaamaansa uutta tietoa paketissa, jossa yhdistyy kirjoitus, ääni ja kuva. Tämänkaltaisesta kokonaisuudesta on vaikeaa erottaa erillisistä kirjoitettua tietokirjallista tekstiä eli tietokirjaa.

Kolmanneksi tietokirjallisuus menettää asemansa myös siksi, että taloudelliset motiivit sen tuottamiseksi romahtavat. Näin siksi, että kulttuurin viihteellistymisen ja tunnevaltaistumisen myötä ostavia tietokirjallisuuden lukijoita ei juurikaan löydy. Samalla digitalisoitumisen myötä informaation ja viestien tuottaminen ja välittäminen halpenee koko ajan. Kaupallisten kustantajien ei kannata tuottaa sitä.

Tietokirjallisuutta ei 2020-luvun lopussa myöskään synny siksi, että yksittäiset kirjailijat menettävät kiinnostuksensa sen tekemiseen. Lukijoita ei myöskään löydy mahdollisten pienten harrastajaryhmien ulkopuolelta. Tietokirjailijat katoavat lähes kokonaan.

Ylimääräisenä vaihtoehtona, vaikkakaan en skenaariona, otan esiin tietokirjallisuus “mustan joutsen”. Käsite on matemaatikko ja pörssimeklari Nassim Talebin (2007) kirjassaan Musta joutsen: erittäin epätodennäköinen vaikutus julkituoma ja keskustelua herättänyt käsitteellinen idea ja näkökulma tulevaisuuden ennakointiin.

Musta joutsen on erittäin epätodennäköinen, ellei peräti uskomaton, ilmiö. Sillä on kolme ominaisuutta. Sitä ei voi ennustaa eikä sen ilmaantumisesta voi esittää todennäköisyysarviota. Toiseksi se tarkoittaa vaikutuksiltaan suurta tapahtumaa. Kolmanneksi sen läpimurron jälkeen on mahdollista yrittää selittää sen syntymekanismia vaikka sitä ei pystytä yhtään ennakoimaan.

Termi musta joutsen liitetään lähinnä tulevaisuuden uhkakuviin ja negatiivisiin dys-utopioihin, Se voidaan toki kytkeä myös uusiin mahdollisuuksin ja positiivisiin utopioihin.

Ajatellen tietokirjallisuutta Suomessa ja miksei myös koko maailmassa vuoteen 2030 mennessä, niin musta joutsen voi mullistaa koko tietokirjallisuuden, kirjallisuuden ja jopa koko kulttuurin kentän. Tietokirjallisuuden perustoimijat eli tietokirjailijat, kustantajat, kirjakauppa ja kirjasto, rahoittajat sekä lukijat voivat yksin tai ryhmissä alkaa toimia täysin uudella ja ennakoimattomalla tavalla. Kentälle saattaa tulla myös odottamattomia ja tällä haavaa nimeämättömiä vahvoja toimijoita.

Uusi tieto- ja virtuaaliteknologia sekä erilaiset ”kyborgit” voivat mullistaa koko tietoympäristön sekä ja ihmisen ja tietokoneen suhteen. Tämä voi ravistella täysin odottamattomalla tavalla 2020-luvun ei-fiktiivistä kirjallisuutta. Samalla se tuottaa sentyyppistä tietokirjallisuutta, jota kukaan ei tänään voi luonnostella.

Tietokirjallisuuden mahdollisuudet

Skenaariomenetelmä ei ole varsinainen ennustemenetelmä kuten esimerkiksi useimmat väestö- ja talousennusteet. Siinä ei tavoitella todennäköistä vaan mahdollista ja usein toivottavaa todellisuutta. Skenaariot ovat vaihtoehtoisia tulevaisuuskuvia, jotka on tarkoitettu aktivoimaan toimintaa tulevaisuuden positiivisten mahdollisuuksien realisoimiseksi ja negatiivisten uhkien välttämiseksi.

Edellä olen esittänyt neljä mahdollista ja jollain tapaa uskottavaa skenaariota koskien suomalaista tietokirjallisuutta 2020-luvulla. Mitä mieltä olet näiden haluttavuudesta tietokirjallisuuden kirjoittajana tai lukijana? Mitä olisi tehtävä 2020-luvun alussa, jotta valitsemasi skenaario tai skenaariopari toteutuisi? Onko sinulla omia skenaariota ja toimenpideohjelmia tietokirjallisuuden edistämiseksi? “