Millainen on tietokirjallisuuden ja tietokirjailijoiden tulevaisuus Suomessa 2020-luvulla? Onko edessä kahdeksaan lihavaa vuotta vaiko laihtuminen ja riutuminen? Miten ja millaiseksi tietokirjallisuus muuttuu?
Tietokirjallisuuden vankka nykyasema
Montako tietokirjaa luit itse syyskuussa 2021. Itse luin kuusi kappalatta. Tietojeni mukaan suomalainen lukee kuukaudessa keskimäärin yhdeksän tietokirjaa, kun oppikirjoa ei oteta huomioon? Yleensäkin tietokirjallisuuta (ei-fiktiivistä kirjallisuutta) ostetaan ja luetaan, ainakin jos oppikirjat otetaan mukaan, yhtä paljon kuin kaunokirjallisuutta (fiktiivistä) kirjallisuutta.
Suomalaiset arvostavat ja hyödyntävät tietokirjallisuuta monipuolisesti eri tarkoituksiin.
Tietokirjoista odotetaan saatavan välineellistä tietoa. Etsitään neuvoja siitä, miten toimia ongelmatilanteissa kuten vaikkapa puiden istutuksessa tai unettomuuden vaivatessa. Osa lukijoista haluaa tietokirjoja lukemalla oppia erilaisten ihmisten ja eri kulttuureita edustavien ihmisten ajatusmaailmaa ja toimintatapoja. Pieni ryhmä lukijoista etsii tietokirjoista uskoa ja evästystä maailman muuttamiseen.
Kestääkö tietokirjan suosio sekä vahva asema ja itsenäisyys kuluvana vuosikymmenenä ? itsenäisyys? Millainen on tietokirjallisuuden tulevaisuus?
Tässä esitän neljä skenaarioita, joissa kolmessa tämän kirjallisuuden tyypin lihavat vuodet jatkuvat vähintäänkin kymmenisen vuotta.
Skenaariot nimeän seuraavasti: Vanha kunnon tietokirjallisuus, tietokirjallisuuden hybridimalli, tietokirjallisuuden kukoistus sekä tietokirjallisuuden loppu.
Tekstini tietokirjallisuuden mahdollisista tulevaisuuksista perustuu skenaariomenetelmään. Metodissa lähdetään liikkeelle nykytilasta, josta johdetaan ne tapahtumat ja valinnat, jotka johtavat kohteena olevan ilmiön vaihtoehtoisiin tulevaisuuksiin.
Skenaariomenetelmällä ei tehdä varsinaisia ennusteita tulevaisuudesta, vaan tuodaan esiin erilaisia tulevaisuuden vaihtoehtoja, jotka ovat mahdollisia sekä jostakin arvonäkökulmasta hyviä ja toivottavia tai huonoja ja kartettavia.
Skenaariot ovat tarkoituksellisesti karikatyyreja eli pelkistettyjä ja liioiteltuja kuvia kohteestaan. Tämä osaltaan auttaa siihen, että skenaariotarkasteluissa, joissa useimmiten esitetään kahdesta kahdeksaan vaihtoehtoa, skenaariot eroavat riittävän selvästi toistaan.
Skenaariot perustuvat ennen muuta tietokirjallisuuden kentän kollektiivisten toimijoiden (muun muassa tietokirjailijat, kustantajat ja aktiivit lukijat) erilaisiin valintoihin ja pyrkimyksiin sekä toimintamenetelmiin (kuten kirjoitus- ja esitysteknologia) ja näiden mahdollisiin muutoksin.
Vanha kunnon tietokirjallisuus
Tässä vaihtoehdossa tietokirjallisuuden asema, suosio ja sisältö säilyvät jotakuinkin nykyisen kaltaisena. Myöskään ei-fiktiivisen kirjallisuuden lukijakunnassa ei oleteta tapahtuvan suuria muutoksia.
Suomessa luetuimmat tietokirjallisuuden alalajit ovat käsiteltävässä vaihtoehdossa myös yhdeksän vuoden päässä – kuten nytkin – elämänkerrat ja muistelmat, historiateokset ja erilaiset oppaat kuten myös tieteen ja tutkimuksen popularisoinnit.
Näitä suosittuja tietokirjallisuuden aloja edustavia kirjoja luetaan lähinnä vapaaehtoisesti ja harrastuksena. Vaikka osa tietokirjojen lukijoista on melko kaikkiruokaisia, niin lukijat ovat pääsääntöisesti sangen valikoituneita. Lukeminen on erikoistunutta osaryhmiin: esimerkiksi terveysoppaiden ja muun terveyskirjallisuuden lukijat ja historiallisen kirjallisuuden fanit.
Toki tietokirjallisuuden luonteessa tapahtuu tässä vaihtoehdossa tiettyä uudistumista. Tietokirjojen yhteydet sähköisistä lähteistä saatavaan tietoaineistoon tiivistyvät. Voi olla, että ainakin elämänkertojen ja erilaisten historiatarkastelujen kohdalla jo 2010 luvulla ilmennyt kirjoittajan aseman korostuminen ja ei-fiktiivisen kirjallisuuden tarinallisuus vahvistuvat ja tätä kautta tietokirjallisuuden ja taidekirjallisuuden ero hämärtynee.
Tietokirjallisuuden toimijakenttä on myös lähivuosina jotakuinkin samanlainen kuin nyt. Tosin lukijoiden merkitys yksilöinä ja pienryhminä (esimerkiksi lukupiirit) kasvaa. Kustantajien heterogeenisyys on lisääntynyt. Erityisiin kysymyksiin keskittyviä pienkustantamoja on tullut lisää. Ehkäpä erilaiset organisaatiot kuten esimerkiksi yliopistot, virastot ja järjestöt kustantavat yhä enemmän itse, eikä kustantajien välityksellä, tietokirjallisuutta kuin tänään.
Digitalisaatio ja virtualisoituminen lisäävät sähkökirjoja osuutta julkaistussa tietokirjallisuudessa. Ei-fiktiivisessä kirjallisuudessa äänikirjat eivät kuitenkaan samalla tavoin kuin fiktiivisessä kirjallisuudessa nouse käyttäjien suosioon.
Tämä ensimmäinen mahdollinen vaihtoehto suomalaisen tietokirjallisuuden hahmolle ulottuen vuoteen 2029 on nykyisyyden silmin helppo hahmottaa. Melko selväpiirteisesti eri alalajeihin jakaantunut ja vähintäänkin puoliammattimaisesti kirjoitettu tietokirjallisuus on luettua ja edelleen merkittävä osa suomalaista kulttuuria.
Tietokirjallisuuden hybridimalli
Tässä toisessa skenaariossa tietokirjallisuus luo nahkansa ja muuttaa muotoaan. Se hybridisoituu eli yhdistää vähintään kahta ainesta. Etenkin ei-fiktiivisen kirjallisuuden ulkoiset rajat suhteessa fiktiiviseen kirjallisuuteen ja mediateksteihin rapautuvat. Yhtenä jo ilmestyneenä esimerkkinä tästä on Anna Kortelaisen UusiViipuri jossa (2021) yhdistetään asiaproosaa, esseistikkaa ja historiallista tarkastelua.
Myös esseet ja novellit kytkeytynevät dokumentaariseen ja faktapohjaiseen esitykseen eli ne osin sisäisesti kytkeytyvät tietokirjoihin. Faktat ja fiktiot sekoittuvat
Tietokirjallisuuden hybridimallin mukaan 2020-luvulla biofiktiot vahvistavat edelleen suosiotaan. Niissä tekijä kirjoittaa todellisuuden henkilöstä elämänkerran tukeutuen todellisuuden tapahtumien ja tosiasioiden lisäksi vahvasti mielikuvitukseensa ja sepitteellisiin otteeseen. Merkittäviä malleja ovat vaikkapa Venla Hiidensalon teos Tyko Sallisen vaimosta ja tyttäristä nimeltä Surutomat (2021) sekä Johanna Venhon Tove Janssonin elämänkulkua tulkitseva Syyskirja (2021).
Tässä uudessa tietokirjoittamisen tavassa kirjoittajan ääni ja tarinointitaito painottuvat. Tietokirjailijan ja proosakirjailijan raja muuttuu nykyistä epäselvemmäksi.
Ylipäänään “luova tietokirjoittaminen” (creative nonfiction) nostaa asemaansa ja suosiotaan kirjailijoiden joukossa tässä käsiteltävässä hybridimallissa.
Toiseksi kasvava osa tietokirjallisista esityksistä lähestyy hengeltään tiettyjä mediaesityksiä, kuten. monet tutkivan journalismin raportit ja faktaperusteiset erikoisartikkelit. Vuonna 2029 yhä useampi tietokirja voikin olla aluksi median reportaasi tai laaja blogikirjoitus, joista sitten niputetaan yhtenäinen tietokirja.
Kolmanneksi tietokirjallisuus niveltyy yhä enemmän olemassa-olevan digitaalisen verkkoaineiston kanssa ja täydentyy tätä kautta. Tietokirjoissa linkit sähköiseen materiaaliin, joiden avulla lukija saa lisätietoa, lisääntynevät suuresti. Tähän liittyen tietokirjan tekstiin kytkeytyy yhä enemmän audiovisuaalista esitystä: dokumenttifilmit, kirjoittajien haastattelut ynnä muut.
Neljänneksi populaarin sosiaalisen median välityksellä tietokirjallisuus muokkautunee hybridisoitumisen myötä tulevaisuudessa yhä enemmän lukijoiden aktiviteetin virittämänä. Lukijat ohjaavat kysymyksillä ja vastauksilla tietokirjallisten esitysten sisältöä. Tähän liittyy se, että tietokirja voi muuntua kirjoittajan ja lukijoiden välisten “digitaalisten kirjeiden” koosteeksi.
Kaiken kaikkiaan 2030-luvulle tultaessa tietokirjallisuuden ulkoiset rajat hämärtyvät ja hybridejä muodostuu uusille rajamaille.
Tietokirjallisuuden sisällä eli tietokirjallisuuden alalajien suhteen tapahtunee myös rajojen ylittämisiä ja erilaisten yhdistelmien nousua. Esimerkiksi kantaaottavat ja esseistiset historiatarkastelut yleistynevät. Näin kehkeytyy sellaisia tietokirjallisuuden uusia alalajeja, joissa voidaan ottaa aineksia ei vain kahdesta vaan vaikkapa neljästä tietokirjallisuuden alalajista. Täten kirjoitetaan yhä enemmän vaikkapa sellaisia kirjoja, jotka ovat yhtä aikaa tutkimuksia, mielipidekirjoja, oppikirjoja ja esseitä.
Tietokirjallisuuden hybridimallissa sekä ei-fiktiivisen ja fiktiivisen kirjallisuuden rajan hämärtyminen että jälkimmäisen sisäisten rajojen ylittämiset määräävät kehityssuunnan. Mikäli tämä skenaario toteutuu painokkaasti kuluvana vuosikymmenenä, niin voi olettaa, että se takaa tietokirjallisuuden – osana muuta kirjallisuutta ja mediatuotantoa – näkyvän aseman myös 2020-luvulla.
Tietokirjallisuuden kukoistus
Kolmannessa skenaariossa Tietokirjallisuuden kukoistus tietokirjallisuus jopa nostaa eikä vain säilyttää arvoaan ja suosiotaan. suomalaisessa kirjallisuudessa ja kulttuurissa
Tähän on löydettävissä ainakin kolme syytä: 1) Työelämän tarpeet, 2) yhteiskunnan ja kulttuurin muuttaminen, 3) keskustelu totuudesta ja 4) ihmisten uudet elämänvalinnat ja arvostukset. Nämä kaikki erikseen ja yhdessä nostavat sisällöllisesti perinteellisen mutta muodollisesti modernisoidun tietokirjallisuuden merkitystä. Muotoa koskeva modernisointi tarkoittaa muun muassa kirjallisen tekstin rikastamista audiovisualisoinnilla sekä linkityksillä uusiin verkosta ja mediasta löydettäviin tietoaineistoihin.
Ensinnäkin työelämän vaateet lisäävät nimenomaan tietoon – eikä emotionaalisesti värittyneisiin tarinoihin – keskittyvän tietokirjallisuuden merkitystä työelämän toimijoille sekä organisaatioina että yksilöinä.
Näin siksi, että vaikka 2010-luvulla kovasti korostettiin työelämän vaativan ”moniosaajia” (multitasking), niin näin ei ehkä käykään. Kenties työssä vaaditaan nimenomaan rajautunutta ja keskittynyttä erikoisosaamista. Spesialistit voivatkin olla 2020-luvun työmaailman haluttuja osaajia. He tarvitsevat nimenomaisesti sellaista erikoistunutta ammattietoa ja taitoa, jota myös tietokirjallisuus, ennen kaikkea oppikirjallisuutena ja tutkimuskirjallisuutena, antaa.
Toiseksi tietokirjallisuus (esimerkiksi erilaiset tutkimustiedon popularisoinnit) antanee erikoistuneille työelämän toimijoille verkottuneessa ja globaalissa maailmassa tarvittavaa yleissivistystä. Tähän liittyen muun muassa tekniikkaan ja talouteen keskittyvät insinöörit ja ekonomistit tarvinnevat nykyistä laajempaa tietämystä yhteiskunnasta ja kulttuurista, kuten myös ekologiasta ja biologiasta. Tätä edistää yhteiskunnallisiin ja humanistisiin kysymyksiin keskittyvä tietokirjallisuus tiedekirjoina, esseinä ja mielipidekirjoina,
Meneillään olevana vuosikymmenenä suuret kysymykset ihmiskunnan, valtioliittojen ja kansallisten yhteiskuntien suunnasta nousevat näkyvästi esiin. Täten tultaneen aktiivisesti pohtimaan globaalin kapitalismin rajoja ja tulevaisuutta sekä erilaisia ympäristöongelmia ja etenkin ilmaston muutosta. Tässä arvioinnissa ja keskustelussa osa 2020-luvun tietokirjallisuudesta tarjoaa uusia ja hedelmällisiä käsitteitä ja näkökulmia sekä uutta empiiristä tietoa.
Kolmanneksi tietokirjallisuudella on sanansa sanottavana myös ajatellen jo 2010-luvulla alkanutta keskustelua ”totuuden jälkeisestä ajasta”, joka jatkunee 2020-luvun edetessä. Debatissa on pohdittu ja pohdittaneen sekä toden ja valheellisen tiedon ominaisuuksia että tiedon ja sen totuuden ehdottomuutta ja suhteellisuutta suhteessa tiedon tuottajiin, esittäjiin sekä vastaanottajiin.
2020-luvulla talous ja työelämä nostanevat välillisesti tietokirjallisuuden merkitystä. Näin siksi, että se antaa mahdollisuuden vähentää työaikaa ja työhön tiiviisti liittyvää opiskeluaikaa. Täten ihmisillä on aikaa ja mahdollisuutta lukea yleisempää ja välittömistä ammatillisista hyötynäkökulmista irrotettua kirjallisuutta. Tämä on neljäs syy innostua ja paneutua usein vakavaan ja vaativaan tietokirjallisuuteen.
Venäläinen novellisti, näytelmäkirjailija ja tietokirjailija Anton Tšehov (2010, 162-163) kirjoitti yli sata vuotta sitten novellissaan Taitelijan tarina päähenkilönsä suulla seuraavasti tulevasta sivistyneestä kulttuurista:
” Jos me kaikki, niin kaupunkilaiset kuin maalaisetkin ilman erotusta suostuisimme jakamaan keskenämme sen työn, jonka ihmiskunta yleensä on pannut alulle fyysillisten tarpeiden tyydyttämiseksi, niin jokaiselle meistä jäisi kenties vain pari kolme tuntia työtä päivässä. Kuvitelkaa, että me kaikki, rikkaat ja köyhät, työskentelemme vain kolme tuntia päivässä, ja jäljelle jäävä aika olisi vapaasti käytettävissämme.(…). Kaikki me yhdessä luovuttaisimme tuon vapaa-ajan tieteille ja taiteille.”
Tiivistäen skenaariossa Tietokirjallisuuden kukoistus ei-fiktiivinen kirjallisuus toimii sivistysvaltion nousun yhtenä tekijänä luottaen tietokirjallisuuden traditioihin keskeisenä pyrkimykseen antaa lukijalle totuudellista tietoa olennaista yksilön, yhteiskunnan ja maailman olennaisista kysymyksistä jouhevalla ja mielenkiintoisalla tavalla.
Tietokirjallisuuden loppu
Neljännessä mallissa Tietokirjallisuuden loppu ei-fiktiivisen kirjallisuuden lukijakunta supistuu ja muista esityksistä erottuvat itsenäiset tietokirjat katoavat. Tämän suuntaiseen kehitykseen ovat lyhyesti viitatnneet vääränlaisen digitalisoitumisen kritiikeissään esimerkiksi Pekka Vahvanen kirjassaan Konekaikkivaltias (2018) sekä Kimmo Jylhämö esityksessään Digi-askeesi (2021).
Tietokirjallisuuden vetovoiman laskuun – tämän vaihtoehdon toteutuessa – on monia syitä. Ensinnäkin huvittelun ja tunne-elämysten tarve yleisössä ja mahdollisten lukijoiden keskuudessa kasvaa. Tietokirjoja ei viitsitä lukea eikä niitä osata kaivata.
Kirjallisuudessa korostuu fiktiivinen kirjallisuus ja eritoten viihdyttävä ja koukuttava helppotajuinen kaunokirjallisuus (esimerkiksi dekkarit ja ”romanttinen kirjallisuus”).
Toiseksi kun suomalaiset 202O-luvun kuluessa haluavat tietoa, niin he käyttävät digitaalista verkkoaineistoa. Tätä kautta ihmiset saavat nopeasti kaipaamaansa uutta tietoa paketissa, jossa yhdistyy kirjoitus, ääni ja kuva. Tämänkaltaisesta kokonaisuudesta on vaikeaa erottaa erillisistä kirjoitettua tietokirjallista tekstiä eli tietokirjaa.
Kolmanneksi tietokirjallisuus menettää asemansa myös siksi, että taloudelliset motiivit sen tuottamiseksi romahtavat. Näin siksi, että kulttuurin viihteellistymisen ja tunnevaltaistumisen myötä ostavia tietokirjallisuuden lukijoita ei juurikaan löydy. Samalla digitalisoitumisen myötä informaation ja viestien tuottaminen ja välittäminen halpenee koko ajan. Kaupallisten kustantajien ei kannata tuottaa sitä.
Tietokirjallisuutta ei 2020-luvun lopussa myöskään synny siksi, että yksittäiset kirjailijat menettävät kiinnostuksensa sen tekemiseen. Lukijoita ei myöskään löydy mahdollisten pienten harrastajaryhmien ulkopuolelta. Tietokirjailijat katoavat lähes kokonaan.
Ylimääräisenä vaihtoehtona, vaikkakaan en skenaariona, otan esiin tietokirjallisuus “mustan joutsen”. Käsite on matemaatikko ja pörssimeklari Nassim Talebin (2007) kirjassaan Musta joutsen: erittäin epätodennäköinen vaikutus julkituoma ja keskustelua herättänyt käsitteellinen idea ja näkökulma tulevaisuuden ennakointiin.
Musta joutsen on erittäin epätodennäköinen, ellei peräti uskomaton, ilmiö. Sillä on kolme ominaisuutta. Sitä ei voi ennustaa eikä sen ilmaantumisesta voi esittää todennäköisyysarviota. Toiseksi se tarkoittaa vaikutuksiltaan suurta tapahtumaa. Kolmanneksi sen läpimurron jälkeen on mahdollista yrittää selittää sen syntymekanismia vaikka sitä ei pystytä yhtään ennakoimaan.
Termi musta joutsen liitetään lähinnä tulevaisuuden uhkakuviin ja negatiivisiin dys-utopioihin, Se voidaan toki kytkeä myös uusiin mahdollisuuksin ja positiivisiin utopioihin.
Ajatellen tietokirjallisuutta Suomessa ja miksei myös koko maailmassa vuoteen 2030 mennessä, niin musta joutsen voi mullistaa koko tietokirjallisuuden, kirjallisuuden ja jopa koko kulttuurin kentän. Tietokirjallisuuden perustoimijat eli tietokirjailijat, kustantajat, kirjakauppa ja kirjasto, rahoittajat sekä lukijat voivat yksin tai ryhmissä alkaa toimia täysin uudella ja ennakoimattomalla tavalla. Kentälle saattaa tulla myös odottamattomia ja tällä haavaa nimeämättömiä vahvoja toimijoita.
Uusi tieto- ja virtuaaliteknologia sekä erilaiset ”kyborgit” voivat mullistaa koko tietoympäristön sekä ja ihmisen ja tietokoneen suhteen. Tämä voi ravistella täysin odottamattomalla tavalla 2020-luvun ei-fiktiivistä kirjallisuutta. Samalla se tuottaa sentyyppistä tietokirjallisuutta, jota kukaan ei tänään voi luonnostella.
Tietokirjallisuuden mahdollisuudet
Skenaariomenetelmä ei ole varsinainen ennustemenetelmä kuten esimerkiksi useimmat väestö- ja talousennusteet. Siinä ei tavoitella todennäköistä vaan mahdollista ja usein toivottavaa todellisuutta. Skenaariot ovat vaihtoehtoisia tulevaisuuskuvia, jotka on tarkoitettu aktivoimaan toimintaa tulevaisuuden positiivisten mahdollisuuksien realisoimiseksi ja negatiivisten uhkien välttämiseksi.
Edellä olen esittänyt neljä mahdollista ja jollain tapaa uskottavaa skenaariota koskien suomalaista tietokirjallisuutta 2020-luvulla. Mitä mieltä olet näiden haluttavuudesta tietokirjallisuuden kirjoittajana tai lukijana? Mitä olisi tehtävä 2020-luvun alussa, jotta valitsemasi skenaario tai skenaariopari toteutuisi? Onko sinulla omia skenaariota ja toimenpideohjelmia tietokirjallisuuden edistämiseksi? “