KIRJA-ARVIOT – AATEKOMPASSI Mitkä henget minua ja meitä johtavat?

Vapaus ja välttämättömyys ajassamme

Kirja-arvio. Tämän artikkelin uudistettu ja tiivistetty versio on ilmestynyt Sosiologia-lehdessä 2/2024 nimellä Vapauden tuli ja kovien aikojen välttämättömyydet.

Slavoj Žižek: Freedom (A Disease Without Cure). Bloomsbury, London & New York & Dublin, 2023, 320 s. ISBN 978-1-3503-5712-9

Jan Rehmann: Deconstructing Postmodernist Nietzscheanism (Deleuze & Foucalt). Haymarket Books, Chicago, 2023, 329 s. ISBN 978-1-64259-917-6

Arto Noro kirjoitti Sosiologiassa ( 4/2000) aikalaisdiagnoosista sosiologisen teorian kolmantena lajityyppinä. Hänen mukaansa aikalaisdiagnoosille on ominaista, ymmärrys, oivallus ja visio. Se tuo esille tutkinnan, josta meillä on vai aavistus. Se antaa lukijalle näkemyksiä ja on samalla kantaaottava. Noron mielestä aikalaisdiagnostiset esitykset on kirjoitettu kielellä, joka tavoittaa myös tutkimusmaailman ulkopuoliset tahot kuten vaikkapa politiikan toimittajat.

Kirjakritiikissäni tarkastelen kahta monografiaa. Ensimmäinen on slovenialaisen Slavoj Žižekin Freedom (A Disease Wihout Cure). Hän on jatkuvasti tulkintaansa kehittävä filosofi ja politiikan teoretisoija. Žižek on supertuottelias: esimerkiksi vuosina 2022-2024 ilmestyi ainakin seitsemän englanniksi käännettyä hänen – vähintäänkin osittain – kirjoittamaa monografiaa. Hän on tunnettu myös akateemisen maailman ulkopuolella, kuten esimerkiksi median kulttuuridebateissa aiheina kapitalismin loppu, vasemmiston kriisi ja uuskommunismi.

Toinen arvioitava kirja on tutkimusmaailman ulkopuolella tuntemattoman hollantilaisen Jan Rehmannin Deconstructing Postmodernist Nietzscheanism (Deleuze & Foucalt). Hän oli alun perin teologian tutkija siirtyen sittemmin yhteiskuntatieteiden teoriahistorian ja ideologiatutkimuksen kentille.

Edellä mainittu kirja käsittelee 1800-luvulla vaikuttaneen saksalaisen filosofin ja esseistin Friedrich Nietzschen vaiheittain muuttuneita käsityksiä ihmisestä ja historiasta. Rehmann kumoaa monia hänen mielestään virheellisiä Nietzsche-tulkintoja. Tältä osin kritiikin kohteita ovat eräät postmoderneiksi nimettävät tulkinnat (esim. Baudrillard ja Lyotard). Toisaalla Rehman kannattaa eräitä Nietzschen ajatusten jatkokehittelyjä (esim. Deleuze ja Foucault).

Miksi käsittelen tässä yhteydessä tätä Rehmannin teosta, joka ei ole aikaisdiagnoosi eikä ole muutenkaan rinnastettavissa aiemmin mainittuun Žižekin kirjaan? Miksi valitsin kirjallisuusarviointini kohteeksi tämän parivaljakon?

Valintaani on neljä syytä. Ensinnäkin nykyajan teoriahistoriallisessa aatekeskustelussa sekä Nietzschen ajattelu että monet 1900-luvun lopun postmodernistiset puheenvuorot näyttävät herättävän uutta kiinnostusta. Tähän keskusteluun Rehmannin kirja liittyy suoraan ja Žižekin kirja epäsuorasti. Hän lähestyy problematiikkaa negatiivisella tavalla korostamalla sitä, että hänen tulkintansa eroaa sekä 1980-luvun että 2020-luvun monista Nietzschen teorioiden tulkinnoista. Rehmann pyrkii analyysissaan purkamaan tietynlaisia nietzscheläisiä tulkintoja ihmisestä ja maailmasta. Esimerkiksi erityisen kritiikin kohteena ovat postmoderneiksi luettavat Jean Baudrillard ja Jean-Francois Lyotard. Rehmannin mielestä nämä eivät ota riittävästi huomioon Nietzschen ajattelun niitä vaiheita. joissa eettinen argumentointi, hyvän ihmisen ja paremman maailman etsintä korvaavat aiemman syvän pessimismin ja arvottomuuden korostuksen. Tätä vaihetta ilmentävät teokset Iloinen tiede (1963/alunperin1882), Näin puhui Zarathustra (2008/alunperin1883-1855) ja Moraalin alkuperästä (1969/alunperin1887). Samalla Rehmann polemisoi niitä ”vasemmistolaisia tulkintoja”, kuten nytkin esimerkiksi Baudrillard ja Lyotard, jotka näkivät viime vuosisadan parina viimeisenä vuosikymmenenä nietzscheläisessä ajattelussa edistyksellisyyttä, joka auttoi irtautumaan suurten teorioiden (esimerkiksi marxismileninismi ja valistus) autoritaarisesta ja fundamentalistisesta painolastista. Rehmannin kritiikki suuntautuu myös edelleen elävään uusliberalismin ideologiseen tarinaan. Hän näkee Nietzschen vaikuttaneen uusliberalismin muotoutumiseen. Opin mukaan emme voi varsinaisesti suunnitella ja kehittää yhteiskuntaa, koska markkinoiden säätely politiikan toimin tulee rajata vain uuskapitalismin vapaan ja suotuisan toiminnan turvaamiseen. Markkinavoimia, kuten (yli)ihmisen tahtoa Nietzschen ajattelussa, ei saa padota.

Edellä minimuotoisesti kuvatusta kritiikistä huolimatta Rehmann näkee eräissä Nietzschen ideoissa ja teorioissa ainesta lisätä ymmärrystä nyky-yhteiskunnan rakentumisesta ja vallasta. Gilles Deleuze esitti useissa jo 1960-luvulla ilmestyneissä kirjoituksissaan sitä, että Nietzschen kritiikkiä George Wilhelm Hegelin totalisoivaa historiallisen edistyksen teoriaa kohtaan saa tukea esimerkiksi David Humen empirismista ja Henri Bergsonin vitalismista omaksuttujen välineiden avulla. Rehmannin mielestä Foucaultin myöhäistuotanto eli seksualiteetin historian, biopolitiikan ja etiikan erittelyt ovat soveltaneet Nietzschen ideoita.

Žižek ei kirjassaan tarkastele välittömästi Nietzscheä. Tämä ei ole yllättävää, sillä hän katsoo ajattelunsa perustuvan kolmeen peruspilarini: Georg Wilhelm Hegelin filosofia, Jacques Lacanin psykoanalyysi ja kommunismi. Näistä etenkin hegeliläinen filosofia ja monet kommunistiset aateversiot suureksi osaksi vastustavat Nietzschen ajatuksia.

Toinen peruste arviointini kohteen valintaan on se, että sekä Žižekin Freedom (A Disease Wihout Cure) että Rehmannin Deconstructing Postmodernist Nietzscheanism (Deleuze & Foucalt) edustavat paitsi aikalaisdiagnostiikkaa myös ideologiatutkimusta. Ideologiatutkimushan on saanut, ei vain sosiologiassa vaan myös yleisessä politiikkakeskustelussa, uutta huomiota muun muassa tänä vuonna julkaistun Thomas Pikettyn Pääoma ja ideologia (alun perin englanniksi) arvostelu- ja myyntimenestyksen ansiosta. Rehmannilta on aiemmin tehnyt kirjassaan Theories of Ideology (The Powers of Alienation and Subjection) (2014/alun perin 2013) seikkaperäisen ja kriittisesti kommentoivan retken ideologiatutkimuksen maailmaan. Tässä tekstissä hän nostaa esiin suuntaviivoja, joita hänen mukaansa tulisi noudattaa ideologioiden yhteiskuntateoreettisessa tutkimuksessa. Ohjelman hän nimeää yksinkertaisesti ”ideologia kriittiseksi” (ideologie-critique). Tätä ohjelmaa Rehmann on soveltanut nyt arvioitavassa kirjan viimeisessä luvussa Governmentality Studies, or the Reproduction of Neoliberal Ideology.

Kolmanneksi sekä Žižekin että Rehmannin teos painokkaasti, vaikkakin välillisesti, luotaavat ja nykymaailman kaikkialle tulvivaa kriisitietoisuutta ja vaarapuhetta, joita muun muassa koronaepidemia ja Ukrainan sota ovat siivittäneet.

Neljäs peruste arvioida näitä kirjoja samassa esityksessä on kirjoittajien kiintoisa erilaisuus. Oletan tämän kiehtovan yhteiskuntateorian tutkijoita ja opiskelijoita. Tässä yhteydessä lienee lukijaa rikastuttavaa pohtia sitä, miten painottaa suurten teoreetikkojen alkuperäisteosten opiskelua suhteessa reaalisen tutkimuksen kommentaattorien – vain varovaisesti omaa teoriaa synnyttävien – tutkijoiden tuotannon opiskeluun. Samalla kirjat toivottavasti saavat lukijan pohtimaan ensinnäkin sosiologian ja filosofian – ainakin Suomessa jännitteistä – suhdetta ja toiseksi myös sosiologian ja politiikan teorian keskinäistä yhteyttä.

Mitä mieltä kirjoittajat ovat yksilöiden ja sosiaalisten ryhmien vapaudesta ja niiden omasta tahdosta sekä sitä, miten he mieltävät yhteiskunnalliset välttämättömyydet, todellisuuden determinismin ja historiallisen kehityksen? Miten arvioitavissa esityksissä tematisoidaan subjektiviteettia, valtaa ja yhteiskunnallista muutosta.

Rehmann ei tarjoa lukijalleen eksplikoitua jäsennystä subjektiviteetista ja vallasta. Hän ei myöskään arvioitavassa kirjassa tarkastele ihmiskunnan riskejä ja mahdollista tuhoutumista. Hänen kehittämä ideologiakriittinen dekonstruktio tarjoaa kuitenkin välineen kamppailla välttämättömiksi oletettujen yhteiskunnallisia tendenssejä ja uhkia vastaan. Se kritisoi kyynisyyttä ja luo tietoisuuta mahdollisesta – nykyistä paremmasta – maailmasta.

Aikalaisdiagnoosinsa finaalissa The Four Riders of the Apocalypse Žižek tukeutuu Raamatun Ilmestyskirjan näkyyn maailman tuhosta, jonka neljä ratsastajaa tuovat. Ensimmäinen on ”nälkä” (hunger). Ravinto ei riitä edelleen rajusti kasvan maapallon väestön ylläpitämiseksi. Toinen ratsastaja on ”sota” (war). Ihmiskunta romuttuu globaalien sotien aiheuttamana. Kolmanneksi ihmiskunta luhistuu ”epidemioiden” (plaque) takia. Neljäs on yksikertaisesti ratsastaja nimeltä ”kuolema” (death). Tämä on finaalin viimeinen vaihe eli totaalinen maailmanloppu. Žižekin mukaan tuho ei ole välttämätön, koska ihmiset voivat tukeutua ”omaan aitouteensa” ja olla samalla ”itsensä herroja”. He voivat kieltäytyä tottelemasta ja näin determinismi ja maailman naturalisointi kumoutuvat.”

Miten tieto muuttaa historiaa ja miten historia muuttaa tietoa?

Arviointi teoksista Peter Burke: Tiedon sosiaalihistoria (Gutenbergista Diderot’hon) 2023 ja Mikko Myllyntausta ym. Tiedonhistoria 2023

Tunteakseen ihmisen on tunnettava historia ja yhteiskunta, koska ne tuottavat sen, mitä ihminen on.

Ville-Juhani Sutinen

Kaksi opasta tiedon maailman

Tieto, informaatio ja totuus ovat olleet koko 2000-luvun näkyviä keskusteluteemoja. Osa meistä on kokenut tilanteen ”informaatioähkynä”. He jättävät sellaiset aiheet, kuten esimerkiksi tietoyhteiskunta, tietotalous ja innovaatiot, tietojohtaminen, tieto ja totuus, ”totuuden jälkeinen aika”, digitaalinen tieto ja tieto tarinana, aiheiden pohdinnan vähälle huomiolle silloin kun he hakevat uutta ymmärrystä ajastamme.

Yhtäällä tiedon vaikutusta yhteiskuntaan ja sen muuttuviin ajallisiin ja paikallisiin yhteyksiin eli historiaan ja toisaalla yhteiskunnan- historiana- vaikutusta tietoon on nähdäkseni syytä tarkastella. Tieto ei ole pyhän ja itseriittoisan ideamaailman olio, vaan arkiseen ja ihmisten sosiaalisesta käytäntöön nivoutuva voima. Saadakseni tietämystä tiedon sidonnaisuudesta historiaan tutustuin kahteen vuonna 2023 suomeksi ilmestyneeseen teokseen. Ensimmäinen on tunnetun kulttuurihistorian tutkijan Peter Burken Tiedon sosiaalihistoria (Gutenbergista Diderot’hon). Kirja julkaistiin alun perin englanniksi vuonna 2000. Toinen lukemani kirja on suomalaisten historiatutkimusta edustavien tekijöiden (Mikko Myllyntausta ynnä muut) yhteisteos Tiedonhistoria.

Tarkastelen seuraavassa näitä esityksiä kahdesta toisiinsa liittyvästä näkökulmasta: yhtäällä akateemisen tutkimuksen ja historian tutkimuksen näkökulmasta sekä toisaalla uutta tietoa etsivän ja ”valistuneen kansalaisen” horisontista. Mikä on kyseisten kirjojen anti ja merkitys?

Arviointini perustuu kolmen kysymykseen tarkasteluun: 1) Mistä kirjassa on kyse? 2) Miksi tietoa pitää eritellä historiallisena ilmiönä? sekä 3) Miten tietoa tarkastellaan historiatieteellisesti?

Mistä kirjoissa on kyse?

Burke on brittiläinen kulttuuri ja sosiaalihistorioitsija, joka on tutkinut erityisesti renessanssia eli kulttuurin ja aatehistorian murrosta, jossa 1400 – luvulta alkaen pyrittiin uudelleensynnyttämään Antiikin sivistys. Samalla kun renessanssin kehkeytymiseen liittyivät humanismin, individualismin ja osin nationalisminkin nousuaallot. Kirjassaan Tiedon sosiaalihistoria (Gutenbergista Diderot’hon) Burke tutkii tiedon roolia yhteiskunnassa 1400-luvun puolivälistä 1700-luvun puoliväliin: kirjapainotaidon synnystä ja kehityksestä ranskalaisen encyklope’dien julkaisemiseen.

Burke käsittelee eksplisiittisesti eli julkikirjoitetusti vähän kysymystä, mitä tieto on. Hän tosin esittää, että tieto on sitä mitä ihmiset (yksilöinä ja ryhminä) pitävät tietona. Näin tietoa määritelessään hän tukeutuu tutkimuskeskustelussa paljon esiintyneeseen Peter Bergerin ja Thomas Luckmannin tiedon määritelmään tiedonsosiologisessa tutkielmassa Todellisuuden sosiaalinen rakentuminen Se ilmestyi suomeksi vuonna 1966 ja alun perin englanniksi vuonna 1966. Tieto on heille symbolijärjestelmä, jonka avulla ihmiset kokevat pystyvänsä ratkaisemaan eteen nousevia ongelmia.

Palatakseni Burken vastauksiin kysymyksiin siitä, mitä on tieto yleensä ja mitä se tarkoittaa erityisesti erilaisissa historiallisissa konteksteissa, on löydettävissä lisävalaistusta tarkastelemalla teoksen rakennetta. Varhaismodernin aikana tieto kirjoittajan mielestä tieto kytkeytyy ja ruumiillistuu tietoammatteihin, tiedon yhteisöihin (kuten kirkko, yliopisto, kirjasto, museo, tietoa keräävä valtion hallinto ja kauppatoiminta), uusiin teoreettisiin ajatustapoihin (ennen muuta empirismi) sekä (luonnon)tieteiden läpimurtoon 1500 – luvusta alkaen. Näitä Burke analysoi kirjassaan luku luvulta pohjaten kirjoituksensa aiemmin pitämiinsä luentoihin ja niiden pohjalta tehtyihin esseisiin.

Tiedon historia on Mikko Myllyntaustan, Annastiina Mäkilän, Johanna Skurnikin ja Veli Virmajoen toimittama kokoomateos. Se koostuu kymmenestä erityisanalyysista kohdistuen joko yhteiskunnalliseen ilmiöön (esimerkiksi museot) tai teoreettiseen erityskysymyksen (kuten tietämättömyys tiedonhistoriassa). Tämän lisäksi esitys alkaa johdannolla Lähtökohtia tiedonhistorian ja päättyy lukuun Epilogi – Unelma yhtenäisyydestä. Kirjoittajat ovat suomalaisia tutkijoita pääsääntöiesti historian (tutkimuksena) kentällä.

Tässä kirjassa on tietoa eritelty ja määritelty eksplisiittisesti Burken esitystä enemmän. Näin myös tiedonhistorian paikkaa tutkimusalana on haluttu määrittää tutkimuksena, jolla on oma suhteellisen itsenäinen tutkimuskohde. Kirjan ensimmäisessä luvussa kirjoittajat esittävät, että he ymmärtävät tiedon sosiaalisti rakentuvana ilmiönä, jonka kriteerit määrittyvät historiallisessa ja maantieteellisessä kontekstissa. Tietoa on se, mitä historiallinen toimija omana aikanaan ja omassa kontekstissaan pitää tietonaan. Täten tietoa on vaikkapa potilaiden kokemustieto ja onnettomuuksien silminnäkijöiden tieto, mikäli nämä toimijat uskovat siihen.

Koska edellä kuvattu tapa määrittää tieto on laaja, niin se tuottaa ongelmia muun muassa siksi, että näin ollen kaikki sosiaalisen todellisuuden ilmiöt voidaan, ainakin periaatteessa, tulkita tiedoksi. Tällöin määritys saattaa menettää rajauskykynsä: kun kaikki on tietoa niin mikään ei ole tietoa. Tästä umpikujasta selviytymiseksi etenkin Tiedon historian ensimmäisessä ja viimeisessä luvussa kirjoittajat esittelevät kansainvälisen tiedonhistorian ja tieteenhistorian auktoriteettien (esimerkiksi Lorraine Daston ja George Sarton) argumentteja edellä esitettyä laajaa tiedon määritelmää suppeamman version puolesta. Tämä helpottaa tutkimuksen kohdentamista juuri ajassa ja paikassa liikkuviin tietoilmiöihin.

Varauksista huolimatta kaikki oikeastaan kaikissa tekijäryhmän kirjoittaman teoksen luvuissa tiedon joustavaa ja väljää määritystä pidetään tutkimuksen kannalta hedelmällisenä. Näin siksi, että täten tutkimus voi eritellä moninaisia tietoilmiöitä, kuten kyseessä olevassa kirjassa on tehtykin. Siinähän on tutkittu muun muassa masennuskokemuksia, matkakertomuksia, museokokoelmia ja arkeologisia esineitä tietona. Tiedon laaja määritys on tarpeen myös sen, että tietoa ei nähdä vain rationaalisen ajattelun tuotteena vaan elimellisessä yhteydessä toimintaa ohjaaviin uskomuksiin. Näin monet ”kulttuurihistorialliset ilmiöt” (kuten vaikkapa Karelianismi” Suomen taiteessa) avautuvat sekä tiedon historian että ideologian tutkimukselle.

Miksi tietoa pitää eritellä historiallisena ilmiönä?

Burke käsittelee kirjassaan vain vähän sitä, miksi tarvitaan tiedon sosiaalihistoriallista tutkimusta. Hänen esitykselleen asettama tavoite on intellektuaalinen ja akateeminen: ”suunnattoman intellektuaalisen maaston tiedustelu”. Toinen kirjoittajan asettama tulkinta tiedonhistorian tehtävästä liittyy kysymykseen yhteiskunnan vaikutuksesta tietoon. Tiedonhistorian- yhdessä erityisesti tiedonsosiologian eri versioiden kanssa -pyrkimyksenä on vieraannuttaa lukija siitä käsityksestä, että tieto ja sen totuus ovat riippumattomia sosiaalisista tekijöistä kuten sosiaalista ryhmistä ja niiden intresseistä.

Burken teos, vaikka se keskittyykin tietoon varhaismodernissa, auttanee kirjoittajan mukaan ymmärtämään myös 2000-luvun myöhäismodernin tietoilmiöitä kuten vaikkapa skeptisismin korostunutta nykyasemaa. Burke viittaa siihen, että Francis Baconin kuuluisassa pamfletissa Novum Organum 1600-luvulla erottamat neljä ”idolatyyppiä” estävät nykyäänkin totuuden etsimistä. Näitä ovat heimon idolat (ihminen kaiken, kuten myös tiedon, mittana), luolan idolat (yksilöiden tekemät virhee ), teatterin idolat (filosofien opinkappaleet) ja torin idolat (yhteisymmärryksen vaatimukset).

Tiivistäen arvioitavan kokoomateoksen kirjoittajat katsovat, että tiedonhistorian tärkein anti on siinä, että se mahdollistaa tiedon ja tietämisen laaja-alaisena historiallisena ilmiönä. Samalla se heidän mukaansa kykenee hyödyntämään monen tyyppisiä lähdeaineistoja. Tiedonhistoria lisännee myös vuoropuhelua tiedon tutkimuksen erityisalojen, kuten tietoteoria, aatehistoria ja tiedonsosiologia, välillä. Kirjoittajien mielestä tiedonhistoria omaa myös ajankohtaista yhteiskunnallista relevanssia. Samalla se antaa uuden ja selkeyttävän näkökulman keskusteluun nykyhetkessä, jossa tieto ja totuus ovat päivittäisen debatin kohteina; samalla kun tutkijoita ja tiedettä arvostellaan ja kyseenalaistetaan.

Miten tietoa tarkastellaan historiatieteeellisesti?

Burke näkee tiedonhistorian tutkimuskohteena olevan tiedon laajalaisena ja moniaineksena ilmiötä. Tieto on sitä mitä yhteiskunnassa pidetään tietona sekä kollektiivien että yksilöiden toiminnassa. Sama liberalistinen orientaatio luonnehtii myös tiedonhistorian metodologiaa: tutkimusaineistoiksi käyvät monenlaiset lähteet ja sen aineistojen analyysimetodeiksi erilaiset tavat. Kirjoittaja toteaa, että tiedon sosiaalihistorian sopiviksi lähteiksi käyvät kaikki tutkittavassa tilanteessa vaikuttavat ja luotettavat dokumentit. Teoksessa on kuitenkin hyödynennetty lähinnä vain kirjoitettuja tekstiä: tiedosta kirjoittaneiden oppineiden (ennen muuta filosofit ja politiikan teoreetikot) kirjoitukset kuten myös vaikka oppilaitosten opetussuunnitelmat, globaalia kauppaa käyvien suuryhtiöiden tilikirjat ja henkilökohtaiset muistelmat.

Toisessa arviotavassa teoksessa Tiedonhistoria tutkimusmateriaaleja käsitellään julkituodusti enemmän kuin Burken esityksessä. Tämä on luontevaa, koska kirja tukeutuu lukuihin, jotka käsittelevät kirjoittajien omia rajattuja tutkimuksia. Näin ollen useat kirjoittajat painottavat sitä, että tiedonhistoria on jotakuinkin kaikkiruokainen ajatellen hyödynnettäviä lähdeaineistotyyppejä. Kokoomateoksessa pohjustetaan sellaista tiedonhistoriaa, joka tietokäsityksensä ansiosta voi aatehistoriaa ja tieteenhistoriaa laajemmin eritellä tietoilmiöitä. Sen toivotaan valottavan tieteenhistoriaa relevantimmin vaikkapa luonnontieteen yhteyttä käsityöläisyyteen ja tekniikkaan. Tiedonhistorialta odotetaan myös sellaista tutkimusotetta, joka tavoittaa marginalisoidut toimijaryhmät ja sen mitä he pitävät tietona. Esimerkiksi kyseisen kirjan luvussa Tieteestä tietoon – Masennuskäsite tutkimuksen kohteena ja tiedon tuottajana – tutkittu masentuneiden potilaiden kokemustietoa. Luvussa Kolonialismin haaste historian tutkijoille – Informantit, tutkimusmatkailijat ja kartantekijät on pohdittu erilaisten lähdemateriaalien purevuutta ja luotettavuutta selvitettäessä koloniasoitujen ja marginalisoitujen väestöryhmien tietoa ja elämää.

Burken Tiedon sosiaalihistoria Gutenbergista Diderot’hon on matka etupäässä kirjallisen ja painetun tiedon sosiokulttuuriseen historiaan tiedon kasvun ensimmäisellä kaudella varhaismodernissa ajassa. Myllyntaustan ja muiden toimittama/kirjoittama esitys esittelee tiedonhistorian uutena tieteenhistorian ja aatehistorian kanssa osin kilpailevana uutena historian tutkimuksen alana. Toki osa kirjoittajista korostaa; näiden yhteistyötä historian tutkimusta hedelmöittävänä avauksena. Kirjan eritysanalyyseissa havainnollistetaan tiedonhistorian merkitystä ”pienten tietoilmiöiden” ymmärtämisessä.

Kannattaako lukutarjoukseen tarttua?

Oletan, että tässä arviotavien kirjojen mahdolliset lukijat voidaan jakaa neljän tyyppiin, jotka oman kiinnostuksensa ja tietoperustansa mukaisesti lähestyvät näitä kahta esitystä eri näkökulmista. Tyypit ovat seuraavat. Ensinnäkin tietoilmiöistä vain vähän kiinnostuneet. Heille tiedonhistoria on tuntematon tutkimusala. Toiseksi lukijoita voi olla tiedonhistoriaan, vaikkapa opiskelumateriaalina, tutustuneet, lukijat, joiden lukulistalla tietoilmiöt eivät kuitenkaan ole kärkisijoilla. Kolmanneksi mahdollisia lukijoita ovat ne, joita motivoi halu lisätä omaa ymmärrystä menneisyyden tai (ja) nykyajan tiedon muutoksesta; vaikka he eivät ole tunnekaan sitä ohjelmallista tiedonhistoriaa, jota tässä käsitellyt kirjat edustavat. Neljäs lukijatyyppi on sekä tiedonhistorian tuntija että erilaisista tietoilmiöistä hyvin kiinnostunut. Itse edustan lähinnä kolmatta tyyppiä, kun taas arvioitavien kirjojen kirjoittajat ovat malliesimerkkejä neljännestä tyypistä.

En suosittele kirjoihin tutustumista kahdelle ensimmäiselle lukijatyypille. Näin siksi, että molemmat teokset ovat vaikealukuisia ja akateemisen viileitä. Muun muassa paljon kirjoittanut ja luettu kulttuurihistorian tutkija Burke ei juurikaan esitä omia tulkintoja esimodernin tietokäsityksestä ja tiedon läpimurrosta. Hän jättää lopulta vähällä huomiolle näiden varhaismodernin tietoilmiöiden yhteydet jälkimoderniin tietoyhteiskuntaan. Kolmannen tyypin lukijalle näiden kahden teoksen lukeminen lienee vaivan arvoista. Tutustumista on syytä ainakin harkita. Neljännen lukijatyypin edustaja lienee jo perehtynyt niihin ja hän kykenee suhteuttamaan käsityksiään näissä teoksissa esitettyihin tulkintoihin ja väitteisiin. Ehkäpä tämän tyypin näkökulmasta arviotavia teoksia on hyödyllistä ei vain lukea vaan myös analysoida ja arvioida. ”

Digikulttuurin ylivalta uhkaa matkaa kohti parempaa maailma

Jylhämö, Kimmo: Digi-askeesi. Miten elää ja ajatella digitaalisella aikaudella. Vastapaino, 2022. 255 sivua.

Vastapainon toimitusjohtajan, toimittajan ja filosofian harrastajan Kimmo Jylhämöm teos Digi-askeesi ilmestyi joulukuussa 2022. Esityksessä kirjoittaja käy rohkeasti kiinni digiteknologian ja koko virtuaalisen digimaailman suuriin kysymyksiin. Kirja on kantaaottava pamfletti. Kirjoittaja opponoi digitaalista kulttuuria ja koko digitaalista aikakautta vastaan. Hän korostaa traditionaalisten analogisten toiminta-, viestintä- ja ajattelutapojen positiivista merkitystä ihmisen hyvän kannalta. Analoginen olomuoto, vastakohtana digitaaliselle, perustuu samankaltaisuuksiin eikä automatiikkaan. Tähän liittyen hänen mielestään analoginen ajatus- ja toimintatapa painottaa ihmisen fyysisyyttä ja kehollisuutta erotuksena digikulttuurin abstraktista ihmiskäsityksestä, jossa ihminen nähdään informaation ja symbolien virtuaalisena käsittelijänä. Jylhämö peräänkuuluttaa syvällistä sekä kulttuurin ja yhteiskunnan rakenteisiin ulottuvan kriittisen ajattelun merkitystä. Tätä auttaa perinteellisen kirjallisuuden (etenkin paperisten kirjojen) keskittynyt ja hidas lukeminen digijulkaisujen poukkoilevan ja nopeatempoisen selailun sijasta.

Valtaosa Digi-askeesin sivuista maalaakin synkkiä uhkakuvia valtavista ongelmista, joita digitaalisen teknologiaan nojaava kulttuuri tuottaa. Digimaailman voimavirrat haittaavat kestävää oppimista ja asioiden ymmärtämistä. Enää ei Jylhämän mukaan ehditä erotella tärkeää ja vähemmän tärkeää tietoa.

Toimittajana Jylhämö kiinnittää paljon huomiota mediaan. Näin erityisesti kirjan luvussa Media, josta ei pääse ulos. Journalistinen “objektiivista totuutta” etsivä journalismi hiipuu vähitellen. Samalla uusi, sirpaleinen, vaikutelmiin sekä toimittajien henkilökohtaiseen brändäykseen perustuva media kutoo verkon, josta on vaikea rimpuilla ulos. Uudenlainen media luo uuden uljaan mediariippuvaisen ihmisen.

Jylhämö käyttää käsitettä totuusduuni. Se tarkoittaa ammattia ja työtehtävää, jolla on autonomiaa ja jossa intressittömästi tavoitellaan totuutta. Tämä ideaalin tulisi olla periaatteessa kaikkien totuusduunien eli erityisesti toimittajan, yliopistojen ja tutkimuslaitosten tutkijan sekä kustannustoimittajan toiminnan ohjain. Käytännössä taloudelliset paineet, autonomiaa kaventaneet organisaatiouudistukset ja määrällisten suoritteiden palvonta ovat syöneet edellytyksiä toimia tämän ihanteen suuntaisesti.

Kirjoittaja erittelee järjen muutosta, jossa järki välineistetään. Järki eli ajattelu, ideointi ja suunnittelu suunnataan ratkaisujen etsimiseen annetuille ongelmille; kuten vaikkapa “kestävyysvaje” ja Suomen “liian suuri valtion velka”. Nykytilanteessa valtaa pitävät haluavat tehostaa olemassa olevia käytäntöjä keinoina päästä ennalta määrättyihin tavoitteisiin. Suuria rakenteellisia vaihtoehtoja ei etsitä eikä niitä kaivata. Julkinen, ajatteluun ja pohdintaan perustuva keskustelu, jossa arvioitaisiin myös teknologian kehityssuuntia ja esitettäisiin rakenteellisia vaihtoehtoja, on lähes kadonnut.

Pääosin Digi-askeesi jäsentää digikulttuurin heikkouksia ja sen tulevaisuusuhkia. Jossain määrin Jylhämö esittelee myös vaihtoehtoja digitaaliselle kulttuurin ylivallalle. Näitä ovat tietyllä tapaa ymmärretyn objektiivisuuden ja tietoteoreettisen realismin kategorioiden pelastaminen. Median, journalismin ja ihmistieteellisen tutkimuksen tulisi kumminkin yrittää tavoitella toimijoista riippumattoman todellisuuden tiedollista ymmärrystä. Toinen tärkeä hallitsevien digikäytäntöjen vastustamisen tapa olisi se, että toimijat (yksilöt ja organisaatiot) ottaisivat aikaa itselleen. Heidän (ja niiden) tulisi tarkastella oman elämänsä ja ajattelutapansa juuria ja lähtökohtia. Olisi syytä kysyä: mistä saa olennaista tietoa ja miten elää?

Termi askeesi tarkoittaa teologiassa, ihmistieteissä kuten myös arkitajunnassa, vetäytymistä ja kieltäytymistä. Koska Jylhämö kuitenkin tarkastelee myös aktiivista vastarintaa ja luo suuntaviivoja toisenlaisille ajattelulle, niin en pidä esityksen perusotsikkoa Digi-askeesi oikeutettuna. Kirjan otsikonhan tulisi vastata tekstin pääsisältöä. Täten parempia otsikkoja olisivat olleet esimerkiksi digikulttuurin kritiikki tai digikulttuurin vaarat. Nähdäkseni teoksen alaotsikko eli Miten elää ja ajatella digitaalisella aikaudella olisi toiminut koko kirjankin otsikkona, koska se ilmentää hyvin esityksen ydintä ja houkuttelee lukijoita yhtä hyvin kuin termi digi-askeesi.

Jylhämön analyysissa yksilö ja kollektiiviset (yhteiskunnalliset) rakenteet sotkeutuvat toisiinsa tavalla, joka ei lisää hänen teesiensä purevuutta. Miten se, että Taavi Tavallinen kieltäytyy käyttämästä sosiaalisen median tunnettuja välineitä (esim. Facebook. Instagram ja Twitter) voisi muuttaa julkisia palveluja, joita tarjotaan näillä kanavilla? Miten yksittäiset yksilöt – esimerkiksi opiskelupaikkaa tai työpaikkaa hakevina – voivat toimia, jos oppilaitos tai yritys tukeutuu rekrytoinnissa digitaaliseen tekoälyyn sekä parvilogiikkaan? Mistä syvällistä ja kriittistä tietoa sekä vaihtoehtoja etsivä digiajan kapinallinen vastustaja saa materiaalia tilanteessa, jossa digitaalisen kapitalismin rakenteelliset tekijät muuttavat ihmistieteellisen tutkimuksen “digitieteeksi”, joka kaappaa perinteellisten ihmistieteiden paikan samalla kun se esittää kommentaareja vallitsevan keskusteluun ja esittää ratkaisuja hallitsevan agendan asettamiin kysymyksiin. Toiseksi: millä tavoin on saatavissa tietoa olennaista tosiasioista koskien maailman tapahtumista ja sen nykytilasta, jos totuutta etsivä journalismi ja media kutistuvat?.Kolmanneksi; miten yksilö pystyy muovaamaan syvällistä ja kriittistä näkemystä, jos tätä avittava kirjallisuus (em. Tiedekirjat ja “tietoa etsivät tietokirjat”) kuolee.

Vaikka kirja on kirjoitettu suomeksi. niin se sijoittuu vähintä yhtä paljon kansainväliseen kuin kansalliseen keskusteluun filosofiassa, ihmistieteissä, poliittisessa teoriassa ja yleismediassa. Teoksessa on satakunta kirjallista lähdettä, joista puolet on ulkomaisten kirjoittajien tuotoksia. Enemmistä tutkimukseen tukeutuvista lähteistä (tutkimusartikkelit ja ns. tiedekirjat) on myös ulkolaisten tekijöiden aikaansaannoksia ja kirjoitettu lähinnä englanniksi.

En ymmärrärrä sitä, miksi Jylhämö on melkein kokonaan sivuuttanut suomalaisen keskustelun koskien digitaalista teknologiaa, taloutta ja kulttuuria. En kaipaa näitä rituaalin tähden enkä kirjoittajan oppineisuuden osoittamiseksi vaan erittelyn rikastamiseksi uusilla tulokulmilla. Ensinnäkin digitaalisen median ja digitaalisen ajan hallitsevan tietokäsityksen vaikutuksesta on myös meillä debatoitu osana analyysia “totuuden jälkeisestä ajasta” (esim. Vihma ym. 2018 ja McIntyre 2022/2018). Tarinoiden valtaa on myös Suomessa ja suomeksi eritelty sangen aktiivisesti (em. Virtanen ym. 2020 ja Mäkelä ym. 2020). Tarinallisuuden lisääntymistä mediassa, tietokirjallisuudessa ja tutkimusteksteissä on pidetty uhkana syvälliselle ajattelulle, vahvalle argumentoinnille ja ylipäätään totuuden etsinnälle.

Minusta on valitettavaa, että tekijä ei kommentoi eikä suhteuteta omia tulkintojaan vuonna 2018 ilmestyneeseen jännittävään Pekka Vahvasen esitykseen Kone kaikkivaltias. Kuinka digitalisaatio tuhoaa kaiken meille arvokkaan. Tässä yhteydessä Vanhanen tarkastelee digitalisaation kielteisiä vaikutuksia. Hänen mukaansa digitaalinen teknologia vähentää elämänlaatua, informaatiovyöry häiritsee keskittynyttä ajattelua samalla kun ihmissuhteet typistyvät tykkäyksiksi ja hymiöiksi yksityisyyden kadotessa digiyhtiöiden (em. Facebook) toteuttaman valvonnan vaikutuksesta. Jylhämön kirjassa nämä samat ilmiöt ovat myös kriittisen tarkastelun kohteita. Olisi ollut kiintoisaa lukea Jylhämön avaamana siitä. miten hänen tulkintansa, väitteensä ja perustelunsa eroavat Vanhasen ajatuksista joko niitä täydentäen tai niitä kiistäen.

Jylhämön esitys on aikalaisdiagnoosi nykyajasta, jonka hän nimeää digitaaliseksi aikakaudeksi. Tähän liittyi tietoteknologian muutos yhä digitaalisemmaksi; mutta myös vähemmän tunnettu ilmiö eli alustatalouden tulo globaalin talouden perusmalliksi. Alustatalous käyttää internetin sijaan pikkuohjelmia vaikkapa Androidin tai Facebookin kaltaisten sosiaalisten medioiden alustoilla. Kirjoittajan mukaan digitaalinen aikakausi syntyi vuonna 2013, jolloin Googlen kaksi johtajaa julkaisivat teoksen The New Digital Age: Transforming Nations, Businesses , and Our Lives (Schmidt & Cohen 2013).

Jylhämö ei selvitä sitä, kenelle hän on esityksensä suunnattu. Hän käyttää vaihtelevasti ilmauksia hyvä lukija, sinä ja me. Kirjassa hyödynnetään siksi paljon filosofista ja ihmistieteellistä käsitteistöä ja ajattelutapoja ettei sitä voi pitää suurelle yleisöille eikä edes niin sanotulle valistuneelle lukijakunnalle osoitettuna. Käytännössä kirja avautuu ja kiinnostaa ensisijaisesti niitä, jotka kuuluvat samaan kuplaan eli “meihin” kuin kirjoittaja. Täten kirjaa silmäilevät ja lukevat ne, jotka ovat jo aiemmin pohtineet digikulttuuria ja digiajattelua sekä digiajan luonnetta. Kirjaa analysoidessani minua harmitutti juuri se, ettei Jylhämö problematisoi omia lähtökohtiaan. Käytännössä hän sijoittaa itsensä “kuplaan”, jossa etsitään mannheimilaisen vapaasti leijuva sivistyneistön hengessä totuutta digiajasta. Ketkä tähän ryhmään kuuluvat ja voivat kuulua? Voiko ryhmän esittämä digikritiikki vaikuttaa maailman menoon?

Kirjassa ei ole sellaista yhteen vetoa, josta selkeästi kävisi ilmi teoksen pääteesit. Kirjan viimeisessä luvussa Lopuksi kirjoittaja vertaa digikulttuurin hegemoniaa Alzheimerin tautiin. Digikulttuuri surkastuttaa Altzheimer taudin lailla muistin ja historian tajun. Kirjoittaja luonnehtii digikulttuurin vaihtoehtoista hallintaa myös metaforisesti vertaamalla sitä hevosella ratsastamiseen. Hevosella ajaminen on “harjoitus, jossa pienikin oman päättäväisyyden lipsahdus tuottaa sen, että putoaa selästä”.

Mielestäni Digi-askeesi. Kuinka elää ja ajatella digialisella aikaudella digi on silti tutustumisen arvoinen. Eittämättä se käsittelee myös olennaisia nykyajan kysymyksiä. Se ottaa niihin rohkeasti kantaa tavalla, joka inspiroinee ainakin joitakin jatkoajatuksiin. Kolmanneksi se on kirjoitettu pääasiallisesti lennokkaasti ja persoonallisella tavalla välttäen teoreettista jargonia ja hyödyntäen kirjoittajan arkisia kokemuksia elämästä digiajalla.

Ongelmallista on teoksen rakenne ja fokusointi. Eritelläänkö digi-askeesiia vaiko vastataan ensisijaisesti kysymykseen: miten elää ja ajatella digitaalisella aikakaudella? Oudolla tavalla Jylhämä liikkuu – melko irrallaan toisistaan – sekä yksilötasolla että koko talousjärjestelmän ja kulttuurin tasolla.

Kaiken kaikkiaan Digi-askeesi toimii mielestäni hyvänä kriittisenä johdatuksena ajatellen digimaailman ihmetyksiä. Mutta: samaa tematiikkaa analysoivia ja tätä esitystä syvällisempiä kirjoja toivottavasti (ja onkin kirjoitettu) kirjoitetaan lähiaikoina. Teoksen lukemista voi verrata vuorelle nousuun. Sen avulla päästää liikkeelle ja edetään huipun ulottuville. Huippua ei sen avulla kuinkaan valloiteta. Täten digitaalisen aikakauden maisemat eivät avaudu, ainakaan kaikilta värikkäiltä näkymiltään lukijalle.

Lähteet

MacIntyre, L. (2021). Totuudenjälkeinen. Suom. T.Toukola. Helsinki: Gaudeamus.

Mäkelä, M. ym. (2020). Kertomuksen vaarat. Tampere: Vastapaino.

Schmidt, E & Cohen, J (2013). The New Digital Age: Transforming Nations, Businesses, And Our Lives. New York: Alfred A. Knopf.”

Vahvanen, P (2018). Kone kaikkivaltias. EU.

Virtanen, M. ym. (toim.) (2020). Kertomuksen keinoin, Helsinki: Gaudeamus.

Matkaopas vastakkainasettelujen ja polarisaation maailmaan

Arttu Saarisen Vastakkainasettelujen aika luotaa viimeisen kymmenen vuoden esillä ollutta aihepiiriä: yksilöiden ja ihmisryhmien välisiä vastakohtaisuuksia. Se erittelee erityisesti vastakkainasettelun polarisoitumista eri napoihin. Kirja painottuu poliittisen polarisaatioon ja Suomeen; mutta samalla se tarjoaa yleisen käsitteellisen työkalupakin ymmärtää sosiaalisten ryhmien ristiriitaisiksi koettuja suhteita. Miksi ryhmät eivät ymmärrä toisiaan? Miksi ne eivät halua olla tekemisessä keskenään?

Johdannossa kirjoittaja painottaa, että kyseessä on “tietokirjamuotoinen yleisesitys” poliittisesta polarisaatiosta, joka ja on suunnattu laajalle yleisölle. Itse kuitenkin oletan sen kiinnostaa lähinnä politiikan aktiivisia harrastajia ja erilaisia ammattilaisia (esim. kansanedustajat, poliittiset toimittajat ja politiikan tutkijat)

Mistä vastakkainasettelussa ja polarisaatiossa on kyse?

Saarisen mielestä polarisaatio (synonyymina poliittinen polarisaatio) tarkoittaa ristiriitaista tilannetta, jossa kaksiryhmää on jyrkästi erimieltä jostakin ilmiöstä kokien samalla identiteettiensä eroavan selvästi toisistaan. Kirjoittaja nimeää kaksi polarisaation tyyppiä eli ideologisen ja affektiivisen polarisaation.

Ideologisessa polarisaatiossa sosiaalisten ryhmien näkemykset poliittisista ilmiöistä eroavat perinpohjaisesti toisistaan. Politiikan Saarinen jäsentää kattavasti. Siinä ei ole kyse vain puolueista ja vaaleista. Politiikka muodostuu hänen mukaansa intressien, ideologioiden ja identiteettien pohjalta. Intressit ja ideologiat synnyttävät konflikteja poliittisten ryhmien välille. Politiikkaan sisältyy aina polarisoiva elementti.

Saarisen tulkinnassa ideologinen polarisaatio ei lähtökohtaisesti ole huono asiaa vaan yhteiskunnan toimivuuden ja yhteiskunnallisen kehityksen elinehto. Tämä liittyy siihen, että ideologiat ovat välttämättömiä poliittisia välineitä. Ne siivittävät yhteiskunnallisia uudistuksia. Saarisen mukaan ne mahdollistavat sen, että kansalaisten ääni kuuluu. Siitä huolimatta, että ideologinen polarisaatio jakaa ihmisiä “meihin” ja “muihin”, niin tämänkaltainen vastakkainasettelu on siis monessa suhteessa toivottava tilanne.

Saarisen mukaan vastakkainasettelun ja polarisaation ei-toivottavat ja kielteiset puolet kumpuavat affektiivisesta polarisaatiosta. Sillä hän tarkoittaa tunteiden korostumista polarisaation taustalla. Täten esimerkiksi eronteko muihin pohjaa negatiivisiin tunteisiin, joiden virittämänä toisten ihmisten muodostamat ryhmät nähdään tekopyhinä ja itsekkäinä. Affektiivinen polarisaatio heikentää ihmisryhmien välistä luottamusta ja lisää niiden välistä sosiaalista etäisyyttä.

Kirjoittaja katsoo, että tunnepohjainen vastakkainasettelu tekee rakentavasta ja toisiaan kunnioittavasta keskustelusta mahdottoman. Affektiivinen polarisaatio muovaa debatista leimaavaa ja osallistujien henkikohtaisuuksiin kajoavaa. Samalla itsenäisen ajattelun ja järkiperäisen logiikan rooli keskustelussa heikkenee.

Olen itsekin sitä mieltä, että polarisaatiolla ja vastakkainasettelulla on sekä positiivisia että negatiivisia yhteiskunnallisia vaikutuksia, Kenties polarisaatio voidaan jakaa hyvään ja pahaan. En kuitenkaan Saarisen lailla käsiteellisesti samaistaisi huonoa polarisaatiota affektiiviseen ja hyvää polarisaatiota ideologiseen polarisaatioon. Näin ensinnäkin, että en yksittäisten yksilöiden enkä sosiaalisten ryhmien kohdalla tee näin jyrkkää eroa järjen ja tunteen välillä. Järki, tunne (ja tahtokin) liittyvät yhteen, vaikka tutkijoilla ja koko tiedeinstituutiolla on tapana erottaa järki ja tieto tunteesta ja elämyksistä. Toiseksi olen sitä mieltä, historiasta löytyy yllin kyllin esimerkkejä, joissa järkiperäiset argumentit ja tieto, vaikkapa ulkopoliittisissa ja talouspoliittisissa kysymyksissä ovat johtaneet haittaa ja tuhoa tuottaviin vastakkainasetteluihin.

Saarinen arvioi, että Suomessa affektiivinen poliittinen polarisaatio on kansainvälisesti vertaillen maltillista. Suurin osa suomalaisista ei suhteudu nykyään jyrkän kielteisesti itselleen vastakkaisia näkökantoja edustaviin poliittisiin ryhmiin. Myös ideologinen poliittinen polarisaatio on Suomessa melko lievää.

Polarisaation laimeudesta olen samaa mieltä ja suomalainen vastakkainasettelu jää kauas amerikkalaisesta vastineestaan.

Arvioitavassa kirjassa tekijä esittää viisi perussyytä sille, että polarisoituminen pysyy Suomessa vaimeana:

Suomalainen monipuoluejärjestelmä.

Suomalainen koulutusjärjestelmä, joka ei juurikaan eriarvoista sosiaalisia ryhmiä kuten vaikkapa Yhdysvalloissa.

Perinteinen media, joka pyrkii lopulta käsittelemään aiheitaan tasapuolisesti.

Uskonnon vähäinen merkitys Suomessa.

Toimiva yhteiskunta ja vahva luotto keskeisiin instituutioihin.

Tämän lisäksi Saarinen korostaa, että suomalaisissa yliopistoissa on mahdollista esittää tiukkojakin kantoja; ilman että esittäjät joutuvat henkilökohtaisuuksiin menevän kritiikin ja vihapurkausten kohteiksi.

Itse en pidä ilmapiiriä suomalaisissa kouluissa ja yliopistoissa näin auvoisena. Koulutusjärjestelmänne on 2000-luvulla kehittynyt yhtäällä sosiaalisesti valikoivaan suuntaan lisäten näin sosiaalista eriarvoisuutta ja vastakohtaisuuksien sytykettä. Yliopistoissakin tehokkuus ja kilpailtavuus korostuvat suvaitsevaisuuden ja valistuneen keskustelun kustannuksella.

En myöskään luota perinteiseen median (esim. Ylen aamu ja Sanoma media) moniarvoisuuteen ja kykyyn estää negatiivista polarisaatiota. Tästä on tuoreena esimerkkinä kuluvan vuoden talven ja kevään niin kutsuttu natokeskustelu. Keskustelu oli minusta sisällöllisesti yksipuolinen. Tein helmikuun alusta toukokuun loppuun karkeaa määrällistä analyysia sekä Ylen aamun että Hesarin suhteen koskien niiden tarjoamia keskusteluja, haastatteluja ja juttuja, jotka käsittelivät Natoa ja Suomea. Tulokset olivat karkeasti pyöristäen sellaisia, että ensinnäkin teeman suhteen mediassa esille päässeistä poliitikoista ja asiantuntijoista 80 %:tia näki, että Natoon liittyminen lisää suomalaisten turvallisuutta ja he olivat jäsenyyshakemuksen takana. Vain 15 %”tia ei ottanut kantaa ja ainoastaan 5%:tia ei halunnut Suomen hakeutuvan Natoon.

Tähän liittyi se, että keskustelua hoputettiin, kun pyrittiin siihen, että jäsenyys olisi saatu jo ennen kesälomia. Samalla kansanäänestyksestä luovuttiin ja oikeusoppinut presidentti Sauli Niinistö kehtasi sanoa, että kaupallisten yhtiöiden Naton haluttavuutta luotailleet mielipideselvitykset voivat korvata perustuslaissa määritetyn kansanäänestyksen.

Ylisummaan minusta suomalaisessa keskustelussa pyrkimykset yhden ajatustavan hegemoniaan ovat suurempi ongelma kuin sosiaalisten ryhmien vastakkainasettelu ja polarisaatio. Ajateltakoon vaikka tämän syksyn näkyvää debattia koskien “vastuutonta talouspolitiikkaa” ja siihen liittyvää “ylisuurta valtion velkaa” sekä “ylimitoitettua julkista sektoria”.

Edellisestä huolimatta polarisaatiota tulee toki analysoida. Minusta tärkein teoksen Vastakkaisenasettelujen aika anti on se, että siinä on otettu esiin vastakohtaisuuksien ja polarisaation hyvät puolet. Polarisaatio ei ole pelkästään pahis vaan luonteva ja ymmärrettävä osa yhteiskuntaa etenkin ajatellen sen uudistamista ja, demokratiaa, mikäli demokratian ytimen katsotaan olevan ei niinkään puolueiden välisissä vaaleissa vaan kaikessa kansalaisten ja kansalaistyhmien vaikuttamisessa.

Olenkin jotakuinkin samaa mieltä kuin Jyrki Hakonen, joka kirjassaan Konflikti, talous ja politiikka tähdentää, että jännitteitä ja vastakohtaisuuksia väkisinkin synnyttävät “uutta avaavat konfliktit” ovat demokratian kehityksen vetureita. Hänen mukaansa 2020-luvun demokraattinen politiikka ja ekologinen jälleenrakennus voi lähteä vain meitä jokaista voimaannuttavasta uskalluksesta tarttua yhteiskunnallisiin konflikteihin.

Antti Saarisen Vastakkainasettelujen aika tarjoaa hienosti suomeksi kirjoitettua ja helposti sulateltavaa perustietämystä poliittisesta polarisaatiota kaikille politiikasta kiinnostuneille. Se vastaa omalla tavallaan kysymyksiin: mistä vastakkainasettelussa on kyse, mitä se merkitsee ja mikä siinä on hyvää? Kirjan saa luettua Helsingin ja Tampereen välisessä “puolentoista tunnin junassa”. Matkan polarisaation maailmaan tulisi kuitenkin jatkua tästä. Tähän tarvitaan syventäviä ja teemaa edelleen problematisoivaa analyysia. Itse esimerkiksi romuttaisin koko käsitteen vastakohtaisuus ja vaihtaisin sen termiksi ristiriita (konflikti) joka on historiallinen ja poliittinen käsite ilman turhaa psykologisointia ja liberaalin keskiluokkaista käytösetiikkaa. Vastakkainasettelu ja polarisaatio tulisi analyysissa myös kytkeä tiiviisti eri ajatusmallien hegemonisten taistelujen luotaamiseen.

Kaj Ekholm & Yrjö Repo (2021), Lukemisen aika. Eikö Suomessa lueta tarpeeksi?

Kaj Ekholm & Yrjö Repo (2021), Lukemisen aika. Eikö Suomessa lueta tarpeeksi? Helsinki: Siltala. (298 sivua). Kirja-arvio.

Kaj Ekholmin ja Yrjö Revon toimittama ja pääosin kirjoittama Lukemisen aika erittelee ja puntaroi kirja-alan, kirjallisuuden ja lukemisen käymistilaa 2020-luvun Suomessa. Se pyrkii ennen muuta vastaamaan kysymyksiin: Miten lukeminen ja kirjallisuus muuttuvat digiajalla? Onko kirjallisuus edelleen merkittävä osa suomalaista kulttuuria vai museoituuko se?

Kirjojen lukemisen ja lukemattomuuden merkityksestä

Kirjallisuuden lukemisesta ja sen muutoksesta 2000-luvun Suomessa monet tahot huolissaan. Pelkoa kannetaan siitä, että kirjojen (vähimmäismitan täyttävä tekstikokonaisuus, jolla ISBN-tunnus) lukeminen on tasaisessa laskussa. Erityisesti lukuinnon pudotus näkyy 1990-luvulla ja myöhemmin syntyneiden elämäntavoissa ja harrastuksissa. Mikäli trendi jatkuu koko 2020-luvun, niin kirjojen lukeminen hiipuu asteittain.

Tilanteen kriitikot näkevät, että kirjojen lukemisen supistumisella on dramaattisia seurauksia. Kirjallisuuden puolustajat katsovat, että kirjallisuus on opettanut yksilöitä ja jopa Suomea kansakuntana ymmärtämään itseään.

Kirjojen merkitystä korostavat väittävät myös, että ne, jotka eivät lue ja hyödynnä kirjallisuutta, syrjäytyvät työelämässä ja arkielämässä.

Suomeksi kirjoitetun kirjallisuuden laaja harrastaminen on pitänyt suomen kielen elinvoimaisena. Netissä lukeminen ja sinne kirjoittaminen ovat nostaneet englannin asemaa ja suomi on muuttumassa finglishiksi. Tämän lisäksi sosiaalisen median viestintäkanavat (esim. Twitter) muuttaa kielen kommenteiksi, iskulauseiksi ja visuaalisiksi merkeiksi.

Kirjoja rakastavien kulttuuri-ihmisten lisäksi kirja-alan ammattilaiset, kamppailevat kirjojen puolesta. Kustantajat, kirjakauppiaat ja kirjastoalan työntekijät ovat luonnollisesti huolissaan jo omasta työllisyydestään. Osa karsastaa mahdollista toimenkuvansa muutosta: esimerkiksi kirjastovirkailijat pelkäävät sitä, että heistä tulee lähinnä vapaa-ajan ohjaajia.

Lukemisen aika lukemisen aikalaisdiagnoosina

Kansalliskirjaston johtajana toiminut Kaj Ekholm ja kustannus- ja kirjakauppa-alalla työtään tehnyt Yrjö Repo murehtivat kirjassaan Lukemisen aika kirjallisuuden lukemisen tilaa Suomessa.

Tilanteen parantamiseksi he tarjoavat “rakenneanalyysin”, jonka avulla kirja-ala voi yrittää välttää karilleajon. Analyysin tulokset ilmenevät parhaiten Ekholmin kirjoittamissa pääluvuissa Lukeminen verkon aikakaudella, Kirjallisuus on antanut elämällemme muodon ja Lukemisen rakenteet muuttuvat.

Ensimmäisessä näistä luvuista Ekholm erittelee ensinnäkin kirjallisuuden tehtäviä. Lähtökohtaisesti hän painottaa sitä, että erilaisten tekstien lukeminen on perustava ihmisen lajiominaisuus. Lukemalla ymmärrämme itseämme ja muita.

Pääluvussa Lukeminen verkon aikakaudella Ekholm tarkastelee kirjojen yhteyttä virtuaaliseen teknologiaan ja erittelee “siirtymälukemisen” merkitystä. Tällä Ekholm tarkoittaa lukemisen siirtymistä kirjoista toisiin alustoihin ja formaatteihin eli “luetaan” e-kirjoja, äänikirjoja, verkkolehtiä, verkon ilmaisaineistoja ja roolipelien dialogeja”. Hänen mukaansa tämä surkastuttaa lukemista.

Uuden virtuaalisen teknologian ja perinteisen kirja-alan liitto ei hänen mukaansa merkitse synergiaetua molemmille. Se ei pelasta kirjastoja ja kirjakustantajia. Uutuudet eli ennen kaikkea sähkökirja ja äänikirja eivät ole lisänneet kirjakauppojen myyntilukujen kokonaisuutta eivätkä ole kasvattaneet kirjallisuuden lukijamääriä ja lainauslukuja.

Kirjoittajan mukaan elämme 2020-luvulla yhtenäiskulttuurin jälkeistä aikaa, jossa yksilöllisyys hallitsee. Tämä näkyy sekä lukemisen tavoissa että luettavien kirjojen sisällössä. Nettilukeminen näyttää lisäävän lukemisen tarjontaa ja lukijan valinnan vapautta, vaikka se onkin digitaalisten järjestelmien (esimerkiksi Amazon ja Google) rajoittamaa. Nettiajassa luetaan ja kuunnellaan tietokirjallisuuden puolella yhtäällä erilaisia self-help tekstejä ja toisaalla elämänkertoja olivatpa ne kirjan muodossa tai eivät. Kaunokirjallisuudessa kirjailijoiden henkilökohtaiset tunnustukset esimerkiksi autofiktioina ovat suosittuja uudentyyppisten lukijoiden piirissä. Ekholmin mielestä tämäkin heikentää kirjallisuuden voimaa ihmisyyden ymmärtäjänä.

Luvussa Lukemisen rakenteet muuttuvat Ekholm kokoaa yhteen niitä tekijöitä, jotka vaikuttavat kirjallisuuden arvonlaskuun Suomessa. Yksi tärkeää syy kirjallisuuden inflaatioon on kirjallisuuden viihteellistyminen, mikä näkyy muun muassa dekkareiden ja romanttisen kirjallisuuden tarjonnan kasvuna. Viihteellistynyt kirjallisuus ei ole avannut portteja vakavampaan kirjallisuuteen.

Tässäkin yhteydessä Ekholm syyttää kustantajia ja kirjasto-alaa väärästä strategiasta. Yhtäällä halutaan pitää kiinni perinteellisestä kirjallisuudesta ja sen lukijoista samalla kun tehdään myönnytyksiä, joilla yritetään houkutella digiajan yleisöä vaikkapa äänikirjoilla sekä upeilla uusilla kirjastoilla, joissa on kirjoja yhä vähemmän.

Esittämässään kirjallisuuden lukemisen diagnoosissa Ekholm mieltää muutokset voittopuolisesti negatiivisena. Ekholm vertaa tilannetta lentokoneeseen. Lento etenee ja tarjoilu pelaa matkustamossa, vaikka osa lentokoneen henkilöstöstä ja matkustajistakin haistaa palaneen käryä.

Kirjallisuuden muuttuva lukijakunta

Numerotietoa kirjallisuuden tuottamisen ja kuluttamisen muutoksesta tarjoaa Yrjö Revon laatima pääluku Mitä tilastot kertovat kirjallisuudesta ja lukemisesta?

Tästä voi poimia kiintoisia lukuja. Ensinnäkin painetun kirjallisuuden tuotannon huippu Suomessa sijoittuu jo vuoteen 2006. Tämän jälkeen on ollut tasaista laskua lukuun ottamatta koronavuotta 2020. Toiseksi kustantajat ovat pyrkineet tasoittamaan tilannetta kirjan uusien formaattien avulla. Niinpä vuonna 2020 yleisen kirjallisuuden kappalemääreisestä myynnistä 51 prosenttia oli e-kirjoja tai kuunneltavia äänikirjoja. Kolmanneksi hätkähdyttävää on se, että Suomi-lukee tutkimuksen vastaajat käyttivät yleiseen kirjallisuuteen kuuluvien kirjojen ostoon vain 105 euroa vuonn 2020.

Lukemisen tulevaisuuskuvat

Tulevaisuutta luotaa myös Ekholmin kirjoittama pääluku Lukemisen tulevaisuus. Tekijä on tuottanut kolme skenaariota eli tulevaisuuskuvaa.

Ekholmin mukaan kirja-ala ja lukeminen Suomessa saattaa suuntautua jonkin seuraavien skenaarioiden suuntaiseksi: 1) Kaikki ympärillämme on muutoksessa, mutta emme halua puuttua siihen liiaksi, 2) Kaikki on vaihtanut paikkaa, olemme digitaalinen kansakunta ja 3) Pahin on tapahtunut.

Ensimmäisessä skenaarion ydin on siinä, että kirja-alan sopeutuu passiivisesti ulkoisen toimintaympäristön muutoksiin. Tähän liittyen selaileva siirtymälukeminen voittaa perinteellisen kirjan edellyttämän pohtivan lukemista. Samalla kirjallisuus yksipuolistuu. Muutamat bestseller-kirjat haukkaavat kirjojen myynnistä alati kasvavan annoksen.

Toisessa tulevaisuuskuvassa Ekholm painottaa sitä, että lukijakunta fragmentoituu yhä enemmän. Enemmistö lukijoista hyödyntää vain uudenlaisia tekstejä uusin metodein. Vain pieni osa lukijoista pitäytyy traditionaalisen kirjan kuluttajina.

Kolmannessa skenaariossa Pahin on tapahtunut Ekholm tulkitsee tilanteen sellaiseksi, että kirjallisuus on “asetettu verkon reunalle”. Se on jäämässä pienen marginaaliryhmän harrastukseksi.

En osaa sanoa sitä, onko Ekholm muotoillut nämä skenaariot kirjallisuuden lukemisen epätoivottavasta tulevaisuudesta “itsensä tuhoaviksi ennusteiksi”. Hän ei eksplikoi sitä, miten näitä tulevaisuuden negatiivisiksi koettujen näkymien toteutumista estettäisiin. Ekholm puolustaa kirjallisuuden merkitystä suomalaisessa kulttuurissa abstraktein ja ylevin argumentein:

“Kirjallisuutta tarvitaan monimutkaistuvassa maailmassa, sillä ymmärtämisen tarve on loputon. Ihminen ei elä tiedosta, vaan asioiden välisestä ymmärryksestä. Kun lukija lukee, kirja lukee lukijaansa ja rakentaa häntä”,

Ekholm haluaa myös sitä, että rakenneanalyysin tulisi virittää keskenään kilpailevia kirja-alan toimijoita luomaan yhteistä toimintastrategiaa kirjallisuuden pelastamiseksi.

Kolmanneksi kirjoittajat esittävät lyhyesti myös muutamia konkreettisia keinoja kirja-alan kielteisen kehityksen katkaisemiseksi. He ehdottavat ensinnäkin kirjailijoiden apurahajärjestelmän uusimista ja kirjallisuuden tuottamiselle korotettua valtion tuotantotukea. Yksi parannuskeino olisi kirja-alan tuotantoa ja kuluttamista koskevan numerotiedon kokoamiseen ja analyysiin keskittyvän tilastoyksikön perustaminen.

Onko syytä lukea Lukemisen aika?

Vaikka en vertaisi kirjallisuuden lukemista vähentymistä suomalaisen nyky-yhteiskunnan ympäristömuutoksen ja yleisen yhteiskunnalliseen eriarvoisuuden olemassa-oloon kaltaisiin ongelmiin, niin kirjallisuuden lukemisen haurastuminen on aihe, joka vaatii tutkimista, keskustelua ja poliittisia tekoja.

Ekholmin ja Revon Lukemisen aika on kirjallisuuden ja lukemisen nykytilasta kiinnostuneille suositeltava kirja. Se tarjoaa asiantuntevaan analyysiin pohjaavan kokonaiskuvan ja kantaaottavan tulkinnan tilanteesta. Ekholmin neljässä pääluvussa esittämä rakenneanalyysi on teoksen parasta antia.

Mutta: onko kirja eli melko pitkä kirjoitettu tekstikokonaisuus vielä 2020-luvun lopussakin lukemisen ainoa kohde? Voiko ajatella, että kirjoitetun tekstin kuunteleminenkin on laajassa mielessä lukemista? Onko syytä ottaa huomioon, että kirjoitettuja ja luettavia tekstejä voi tuottaa ja kuluttaa myös sosiaalisessa mediassa, vaikka ne eivät kirjan mittaa täyttäisi? Eivätkö myös laajat podcastit ja blogit ovat arvokkaita lukemisen ja kirjoittamisen kohteita?

Tarinat eivät tulevaisuuden maailmassa katoa, mutta mikä on perinteisen kaunokirjallisuuden asema näillä tarinamarkkinoilla? Mihin tarvitaan tietokirjallisuutta, kun kaiken tiedon saa netistä vaikkapa googlaamalla?”

Kapitalismin valtiattaren elämä ja aatteet

Jussi Jalonen: Ayn Rand, Kapitalismin valtiatar. Gaudeamus 2019.

Kirja-arvio.

Ayn Randin (1905-1982) nimi lienee tuntematon enemmistölle suomalasia ja harvat kirjojakin aktiivisesti lukevat ovat tutustuneet hänen tuotantoonsa. Yhdysvaloissa hänet on monissa kyselyissä valittu maansa tärkeimmäksi kirjailijaksi.

Historiantutkija Jussi Jalosen juuri ilmestynyt Teos AYN RAND Kapitalismin valtiatar esittelee ja kommentoi asiantuntevasti ja luettavasti hänen elämää, toimintaa, ajatteluaan ja vaikutustaan.

Ayn Rand syntyi – alkuperäinen nimi Alisa Rosenbaum – Pietarissa varakkaaseen juutalaiseen apteekkariperheeseen suurlakkovuotena 1905. Suoritettuaan historian tutkinnon ja opiskeltuaan vuoden elokuvien käsikirjoittamista Pietarissa hän jätti poliittisen syrjinnän takia vuonna 1926 Neuvosliiton ja muutti Yhdysvaltoihin. Hän ihastui Amerikkaan ja hänestä tuli paavillisimpi kuin paavi itse. Amerikka, jossa puhtaalla kapitalismilla ja yksilöllisellä yrittäjyydellä oli – tai ainakin voisi olla – keskeinen asema oli hänelle ykkösasia.

Aluksi Rand asui Los Angelissa. Hän pääsi kirjoittamaan muutamia käsikirjoituksia Hollywoodissa tuotettuihin elokuviin. Hän kirjoitti myös kaunokirjallisia ja poliittissävytteisiä romaaneja, joista kolmas The Foundainhead (1943) saavutti laajan lukijamenestyksen. Se maalaili dysutopiana kapitalismin ja edistyksen tuhoa.

Vuonna 1951 Rand muutti New Yorkiin, jossa asui loppukänsä. Tunnetuimman romaaninsa Atlas Shrugged (suomennettu – ainoana Randin kirjana – vuonna 2017 nimellä Kun maailma järkkyi) lisäksi hän kirjoitti lukuisia esseekokoelmia, pamfletteja ja artikkeleja. Tämän lisäksi hän osallistui politiikkaan tukien esimerkiksi B. Goldwaterin presidenttiehdokkuutta 1960-luvulla. Rand organisoi omia oppejaan kehittävän yhteisön The Objectivist, joka julkaisi lehteä The Objevtivist News. Hän luennoi lukuisissa Yhdysvaltojen yliopistoissa erityisesti 1960-luvulla. Hän sai kannattajia niistä nuoremman sukupolven jäsenistä, jotka eivät voineet sietää tuon ajan uusvasemmistolaista ja sosiaaliliberaalia liikehdintää. Samalla hänestä ja ”objektivisteista” tuli laajan, mutta sisäisesti hajanaisen ja eripuraisen, uusoikeiston yhden fraktion luoja.

Jalosen esitys jäsentää ja kommentoi Randin aatteita ja merkitystä tarkastellen erityisesti hänen ajatuksiaan sankarillisesta miehisyydestä, ihannekapitalismia uhkaavista dysutopioista, intellektuellien ja yrittäjien liitosta, kapitalismin etiikasta ja historian edistyksestä sekä kapitalismin ja kommunismin suhteesta. Jalonen tarkastelee myös Randin asemaa (amerikkalaisen) uusoikeistossa. Kirjan lopussa kuvataan hänen vaikutuksia populaarikulttuuriin ja lyhyesti Randin ajatusten vastaanottoa Suomessa.

Arvioinnissani otan esiin neljä Randin ajattelun toisiinsa liittyvää ulottuvuutta, joita myös Jalosen kirjassa painotetaan. Nämä ovat seuraavat: käsitys kapitalismista, jyrkkä individualismi, tietynlainen tulkinta intellektuellien roolista sekä oikeiston ”oikeasta politiikasta”.

Ensinnäkin erotuksena tunnetuista 1900-luvun uusliberaaleista – kuten M. Friedman ja Hayek- Rand katsoo, että kapitalismi ei ole vain teknologisesti kehittynein ja taloudellisesti tehokkain yhteiskuntamalli, vaan se on eettinen järjestelmä ja paras mahdollinen maailma. Tämä on saavutettavissa sillä, että ensinnäkin” hyvät eikä pahat kapitalistit” ohjaavat ”oikeiden intellektuellin” avulla taloutta ja yhteiskuntaa markkinoita kunnioittaen. Valtion ei tule puuttua talouden toimintaan kuin minimaalisesti (vrt. oikeuslaitos ja poliisit laillisen taloudellisen toiminnan turvaajina). Hyvät kapitalistit ovat rationaalisia yksilöitä, jotka omaa voittoaan tavoitellen kehittävät teknologiaa ja luovat taloudellista rikkautta viime kädessä kokoyhteiskuntaan.

Toiseksi Randin mielestä ideaalikapitalismi luonnehtii vahva individualismi. Siinä vallitsee mahdollisimman maksimaalinen toiminnan ja ajattelun vapaus. Vapaus on negatiivista vapautta eli vapautta rajoituksista. Taloutta tulee hallita sopimuksen vapaus. Tämä koskee työntekoa, tuotantoa ja kauppaa. Sopimuksen vapaus sisältää sen, että myös työntekijät, ennen muuta yritystasolla, ovat vapaita pyrkimään sellaisiin työehtosopimuksiin kuin haluavat ilman valtion ohjailua. Kaupankäynnissä Hänen mukaan tulee myös kansainvälisellä tasolla vallita sopimuksen vapaus. Hän on vapaakaupan ehdoton kannattaja. Rand ei hyväksy myöskään minkäänmoista julkisen toimijan toteuttamaan kuluttajan suojelua. Myyjä myyköön ja kuluttaja kuluttakoon vapaasti. Markkinat huolehtivat siitä, että rehelliset tuottajat ja myyjät voittavat ajan myötä.

Puhtaassa kapitalismissa tulee Randin mielestä olla rajoittaman omistusoikeus. Täten esimerkiksi hotellin ja ravintolan omistaja saa valita asiakkaansa. Tämä kysymyshän oli Yhdysvalloissa korostuneesti esillä 1950- ja 1960-luvulla koskien värillisiä asiakkaita.

Kapitalismissa tulee olla myös ajattelun vapaus koskien muun muassa uskontoa ja muita moraalisia järjestelmiä. Rand ei hyväksynyt esimerkiksi uskonnollisen oikeiston vaatimusta kytkeä todellista amerikkalaisuutta kristillisyyteen.

Kolmanneksi Randin ajattelun kulmakivistä Jalosen teoksessa tarkastellaan tulkintaa intellektuellista. Tätä eritellään ennen muuta luvussa Taistelu intellektuellina ja anti-intellektuellina. Yhdysvalloissa intellektuellit ovat Randin mielestä todellisuudessa pettäneet pahasti kaksi kertaa. Ensinnäkin silloin, kun nämä asettuivat tukemaan presidentti F. Rooseveltin New Deal-politiikkaa 1930- ja 1940-luvulla. Toisen petoksen valtaosa amerikkalaisista intellektuelleista teki 1960-luvulla heidän kannattaessa tuolloin liittovaltioon tukeutuvaa yhteiskuntapolitiikkaa ja kansalaisoikeuspolitiikkaa. Jo esillä olleessa romaanissa Kun maailma järkkyi tarkastellaan juuri intellektuellien petoksen mahdollistamaa valtion holhoamaa kontrolliyhteiskuntaa. Romaanissa pieni joukko oikeita intellektuelleja asettuu sankarillisesti vastustamaan tätä puhtaan kapitalismin romuttamista.

Randin ajattelussa oikeat intellektuellit ovat samalla joko kapitalisteja (yrittäjiä) tai heidän tukijoitaan. Jalosen mukaan tässä näkyi Randin visioiden kaukokatseisuus, mikä ilmeni uuden tietoteknologian ja talouden läpimurrossa vuosituhannen vaihteessa. Jalonen (2019., 12) toteaakin seuraavasti: ”Yksilöllisistä sankarikapitalisteista ja liikevoitosta luovuuden ja tahdomvoiman ilmentymänä haaveillut Rand on kohonnut startup-yrittäjien ja tietotalouden eksperttien kulttihahmoksi Yhdysvalloissa ja jossain määrin myös Suomessa”.

Neljänneksi Randin ”objektivistinen” oikeistopolitiikka asettuu yhdeksi omaperäiseksi osaksi uusoikeiston politiikkaa. Kaikille uusoikeiston ryhmille tunnusmaista on vapaan ja rajoituksista vapaan taloudellisen toiminnan kannattaminen sekä yksityisen omistusoikeuden kunnioittaminen. Uusoikeisto asettuu vastustamaan sekä keskustalaista (keskustaoikeistolaista) sosiaaliliberalismia että kaikkea valtioon ja kollektiiveihin nojaavaa vasemmistopolitiikkaa.

Randin ja hänen seuraajien oikeistopolitiikka erottuu muista uusoikeistolaisista suuntauksista ensinnäkin siksi, että se eroaa ohjelmallisesta uusliberalismista siinä, että se näkee puhtaan kapitalismin korostuneesti hyveellisenä eikä vain taloudellisena järjestelmänä. Toiseksi randilainen ajattelu ei hyväksy uskonnollista, rasistista ja populistista oikeistoa siksi, että nämä tukeutuvat kollektiiveihin ja kollektiivisiin oppijärjestelmiin (kristinusko, valkoinen rotu ja kansa)

Jalonen painottaa, että hän on historiantutkijana pyrkinyt lähinnä esittelemään ja ymmärtämään Randin näkemyksiä. Näiden kritiikkiä Jalonen esittää vain vähän. Hän epäilee muun muassa Randin kannattamaa kapitalismin ja kultakannan hedelmällistä yhteyttä. Jalonen ihmettelee Randin tulkintoja Yhdysvaltojen ulkopoliittisesta roolista 1950 ja 1960-luvulla kosken muun muassa Korean ja Vietnamin sotia.

Jalonen tähdentää, että Randin ajattelu on tärkeä väline avata kapitalismin dynamiikkaa ja tätä kautta ymmärtää 1800- ja 1900-lukua, joka on merkinnyt kapitalismin voittokulkua. Jalonen (emt., 304) kirjoittaa:

”Rand ei jättänyt ainoatakaan inhimillisen elämän osa-aluetta huomioimatta; hän halusi sanoa viimeisen sanan yhteiskunnasta, politiikasta, valtion roolista, talouselämästä, kulttuurista, yksilönvapaudesta ja sukupuolesta. Aatehistorian, poliittisen historian ja kulttuurihistorian risteysasemana Ayn Randin elämäntyö heijastaa aikakautensa Yhdysvaltoja ja samalla koko vuosisataansa tavalla, joka on omaa luokkaansa.”

Jalosen asenne kohteeseensa tuo mieleen Olavi Paavolaisen teoksen Kolmannen valtakunnan vieraana (1936) suhteen fasismiin. Tämän kirjan sivuilta pilkistää fasismin ihailu, vaikka Paavolainen henkilökohtaisesti vasemmistoliberaalina ei hyväksynyt fasismia. Mikä lienee Jalosen omakanta Randiin ja ylipäätään uusoikeistoon?

On olemassa sanonta ”tutki ennen kuin hutkit”. Tätä mukaillen: jos haluaa kriittisesti arvostella ja vastustaa ryanilaista uusoikeistoa tulee tuntea sen pyrkimyksiä. Tähän Jalosen kirja on oivallinen avain. Pidän sitä yhtenä parhaimmista suomalaisena 2010-luvun aatehistoriallisena tutkimuksena sekä koukuttavan luettavana tietokirjana.

Onnistuuko politiikka ilman populismia?

Arvio teoksesta Chantal Mouffe: For a Left Populism.Verso: 2018

Voiko poliittinen liike menestyä ja voittaa vaaleja olematta populistinen? Chantal Mouffe vastaa, että ei. Vasemmisto – sekä sosiaalidemokraatit että näitä vasemmalla olevat – voivat lisätä vaikutusvaltaansa vain tarttumalla hetkeen kiinni. Poliittinen momentum on 2000-alun rikkaissa maissa populistinen: uuskapitalismin kehitys on tuottanut eliitin ja kansan syvän ristiriidan, joka tulee ratkaista ytimen. Tähän tarttumalla vasemmisto voi menestyä vasemmistopopulistisena liikkeenä.
Mouffe määrittelee populismin siten, että se tekee eron hallitsevan eliitin ja kansan välille asettuen kansan palvelukseen. Oikeisto- ja vasemmistopopulismi eroavat kuitenkin toisistaan kuin yö ja päivä.
Oikeisto- ja vasemmistopopulismi ovat erilaisia ensinnäkin eliitin määrittelyssä. Oikeistolainen versio populismista koostaa eliitin sekä poliittisesta ja hallinnollisesta eliitistä että moniarvoisuutta painottavasta eliittisivistyneistöstä. Vasemmistopopulismille eliitti rakentuu uusliberalistisessa yhteiskunnassa yhtäällä pääoman edustajista sekä vaihtoehdottomuutta painottavista hallitsevista politiikoista.
Toiseksi oikeistopopulismille kansa koostuu joko kansallisvaltion aidoista kansalaisista tai koko kansakunnasta. Sen mukaan kansaa edustavat vain kansan etua palvelevat poliittiset liikkeet ja puolueet. Vasemmistopopulismille ei ole olemassa yhtenäistä kansaa. Kansa koostuu erilaisista kansalaisryhmistä ja – liikkeistä, joilla millään – ei edes työväenluokalla – ole monopolia ilmentää kansan etua.
Kolmanneksi nämä tulkinnat eroavat siinä, millaisena ne näkevät poliittisen toiminnan luonteen. Oikeistopopulismin mukaan kansan ei tule käyttää valtaa suoraan, vaan oikeistopopulististen puolueiden ja johtajien välityksellä. Vasemmistopopulismin mukaan eri kansaisryhmät edustavat ja vaikuttavat yhteiskuntaan suoraan edustaen itseään.
Mouffe korostaa, että vasemmistopolitiikan tulee ajaa demokratian syventämistä. Demokratia todellisena kansan valtana ei toteudu äänestämällä ”kerran neljässä vuodessa”. Kansalaisryhmät tulee voida päivittäin vaikuttaa omiin asioihinsa. Tällä politiikalla on selvät vastustajat eli globaalin pääoman kasvupakko ja sitä toteuttavat talouselämän ja politiikan johtajat.
Taloudellisesti määräytyneet luokka-asemat eivät kirjoittajan mielestä määrää poliittista ryhmäytymista eikä yksittäisen henkilön poliittista kantaa. Uuskapitalismin eliittiä ja uusliberaalia politiikkaa voivat vastustaa taloudellisesti määräytyneiden ryhmien lisäksi monet muut yhteiskunnalliset ryhmät: kuten esimerkiksi erilaiset vähemmistöt, työttömät, feministit ja ekologiset aktivistit. Vasemmistopolitiikkaa voi ja tulee tehdä sekä luokkalähtökohdista että identiteettipoliittisista kulmista.
Arvostellessaan vasemmistolaista politiikkaa kirjan tekijä painottaa, että politiikassa tunteet on jätetty liian vähälle huomiolle; kun taas oikeistolaiset ovat osanneet tässä hyvin. Mouffen mukaan rationalistiset perustelut ja niihin tukeutuvat poliittiset ohjelmat eivät riitä, vaan tarvitaan toivon ja uskon luomista.
Mielestäni Mouffe esittää lyhyessä ja selkeästi kirjoitetussa kirjassa hyvän poliittisen strategian uudelle vasemmistopolitiikalle: Mitä tehdä, miten toimia ja mihin pyrkiä?
Jos emme halua kannattaa nykymenoa ja emmekä halua olla oikeistopopulisteja, niin olkaamme siis vasemmistopopulisteja.