Miltä tietokirjallisuuden tulevaisuus näyttää? (Essee lehdessä Kulttuurintutkimus 1/2020)

”Essee
Ilkka Pirttilä
Miltä tietokirjallisuuden
tulevaisuus näyttää?
Tietokirjallisuudella on hyvät mahdollisuudet säilyttää nykyinen vankka
asemansa myös 2020-luvun edetessä.
Vaihtoehtoja tälle ovat: 1) nykykäytäntöjen hiominen ja tekninen uudistaminen, 2) tietokirjallisuutta, kaunokirjallisuutta ja mediaesityksiä yhdistävien hybridien luominen sekä
tietokirjallisuuden alalajien risteyttäminen ja 3) sivistysvaltion edellyttämän valistavan tiedon tuottaminen.

Nykyään tietokirjallisuuta (ei-fiktiivistä
kirjallisuutta) ostetaan ja luetaan vähintään yhtä paljon kuin kaunokirjallisuutta (fiktiivistä kirjallisuutta) – ainakin jos
oppikirjat otetaan mukaan (Repo 2021).
Suomalaiset arvostavat tietokirjallisuutta ja hyödyntävät sitä monipuolisesti eri tarkoituksiin. Tietokirjoista odotetaan saatavan neuvoja siitä, miten toimia erilaisissa ongelmatilanteissa, kuten
vaikkapa puiden istutuksessa tai unettomuuden vaivatessa. Osa lukijoista
haluaa tietokirjoja lukemalla oppia erilaisten ihmisten ja eri kulttuureita edustavien ihmisten ajatusmaailmoista ja
toimintatavoista. Pieni lukijaryhmä etsii tietokirjoista uskoa ja evästystä
maailman muuttamiseen. (Vrt. Hiidenmaa 2017; Pirttilä 2022; Winther&Jensen & Pitkänen 2021.)

Kestääkö tietokirjan suosio ja vahva asema myös kuluvana vuosikymmenenä? Millainen on tietokirjallisuuden
lähitulevaisuus?

Esitän neljä skenaariota, joista kolmessa tietokirjallisuuden menestys ja
suosio jatkuvat ja vain yhdessä sen olemassaolo on uhattuna. Skenaariot ovat:
asemansa säilyttävä tietokirjallisuus,
hybridisoitunut tietokirjallisuus, sivistävä tietokirjallisuus ja tietokirjallisuuden loppu.

Tekstini tietokirjallisuuden mahdollisista tulevaisuuksista perustuu skenaariomenetelmään. Menetelmässä nykytilasta tunnistetaan ne prosessit, jotka johtavat kohteena olevan ilmiön vaihtoehtoisiin tulevaisuuksiin. Skenaariomenetelmällä ei tehdä varsinaisia ennusteita tulevaisuudesta, vaan sillä tuodaan esiin erilaisia mahdollisuuksia, jotka ovat jostakin arvonäkökulmasta hyviä ja toivottavia tai huonoja ja kartettavia. Skenaariot ovat tarkoituksellisesti karikatyyreja eli liioiteltuja kuvia kohteestaan. Tämä osaltaan tukee sitä,
että kehitetyt skenaariot eroavat riittävän selvästi toistaan, mikä on hyvän skenaariotarkastelun tärkeä kriteeri. (Tapio
ym. 2020.)

Tietokirjallisuutta koskevassa tutkimuskirjallisuudessa skenaariomenetelmää ei juuri ole sovellettu tulevaisuuden ennakointiin. Sosiologian tutkija ja tietokirjailija Maaria Linko (2016) on
tarkastellut tietokirjallisuuden nykyistä ja osin tulevaa ongelmallista asemaa median – sekä yleismedian että sosiaalisen median – hallitsemassa selailukulttuurissa. Tietokirjallisuuden professori Pirjo Hiidenmaa (2020) pitää 2020-luvun tietokirjallisuuden yhtenä tärkeimpänä muutostrendinä tietokirjan tarinallistumista, mikä vaikuttaa sekä tietokirjan sisäisten että ulkoisten rajojen murtumiseen (ei-fiktiivisen
ja fiktiivisen kirjallisuuden eron hämärtymiseen). Samalla hän ounastelee, että tietokirjailijan oma ääni ja persoonallisuus tulevat painottumaan tarinallisen otteen vahvistumisen myötä.

Kansalliskirjaston eläköitynyt ylikirjastonhoitaja, tietokirjailija Kai
Ekholm (2021b) on soveltanut skenaariomenetelmää lukemisen kehityskulkujen erittelyyn tekstissään ”Lukemisen
tulevaisuus”. Hän esittää, että lähivuosina seuraavat kolme skenaariota leimaavat lukemisen tulevaisuutta:
• Kaikki ympärillämme on muutoksessa, mutta emme halua puuttua siihen liikaa,
• kaikki on vaihtanut paikkaa, olemme
digitaalinen kansakunta sekä
• pahin on tapahtunut.

Nämä kolme tulevaisuusmallia ovat – ajatellen kirjallisuuden asemaa – negatiivisia ja ne uhkaavat ajaa kirjallisuuden
lukemisen marginaaliin harvojen harrastukseksi. Ekholmin näkökulma on suunnattu kirjallisuuteen yleensä ja erityisesti kaunokirjallisuuteen. Tietokirjallisuuden tulevaisuutta hän ei eksplisiittisesti
tarkastele oikeastaan ollenkaan.

Asemansa säilyttävä
tietokirjallisuus

Ensimmäisessä skenaariossa tietokirjallisuuden asema, suosio ja sisältö säilyvät jotakuinkin nykyisen kaltaisena. Myöskään tietokirjallisuuden lukijakunnassa ei oleteta tapahtuvan suuria muutoksia.
Tässä vaihtoehdossa Suomen luetuimmat tietokirjallisuuden alalajit ovat
yhdeksän vuoden päästä samoja kuin nytkin: elämäkerrat ja muistelmat, historiateokset ja erilaiset oppaat sekä tietteen ja tutkimuksen popularisoinnit (vrt. Ekholm 2021a). Lukijat ovat lähiulevaisuudessakin sangen valikoituneita. Lukeminen on erikoistunutta osaryhmiin. On olemassa esimerkiksi juuri terveysoppaiden ja muun terveyskirjallisuuden uskollisia lukijoita sekä historiallisen kirjallisuuden faneja.

Toki tietokirjallisuuden luonteessa
tapahtuu tässä skenaariossa uudistumista. Tietokirjojen yhteydet sähköisistä lähteistä saatavaan tietoaineistoon tiivistyvät. Voi olla, että ainakin elämäkertojen ja erilaisten historiatarkastelujen kohdalla kirjoittajan asema korostuu sekä tarinallisuus voimistuu tulevaisuudessa yhä nykyistäkin näkyvämmin. (Vrt. Hiidenmaa 2020.)

Tietokirjallisuuden toimijakenttä onmyös lähivuosina jotakuinkin samanlainen kuin nyt, joskin lukijoiden merkitys
vaikkapa lukupiirien tuella kasvaa. Kustantajien erilaistuminen on lisääntynyt. Erityisiin kysymyksiin keskittyviä pienkustantamoja on tullut lisää. Ehkäpä myös erilaiset muut organisaatiot, kuten
yliopistot, virastot ja järjestöt, kustantavat yhä enemmän itse tarvitsemaansa tietokirjallisuutta.

Digitalisaatio ja virtualisaatio lisäävät sähköisten kirjojen osuutta julkaistussa tietokirjallisuudessa. Äänikirjat
eivät kuitenkaan nouse käyttäjien suureen suosioon tietokirjallisuuden kentällä samalla tavoin kuin fiktiivisessä kirjallisuudessa.
Tämä ensimmäinen mahdollinen skenaario suomalaisen tietokirjallisuuden hahmolle ulottuen vuoteen 2029 on nykyisyyden silmin helppo hahmottaa,
koska nykymenon oletetaan jatkuvan. Melko selväpiirteisesti eri alalajeihin
jakaantunut ja vähintäänkin puoliammattimaisesti kirjoitettu tietokirjallisuus on luettua ja edelleen merkittävä
osa suomalaista kulttuuria.

Hybridisoitunut
tietokirjallisuus

Toisessa skenaariossa tietokirjallisuus luo nahkansa muuttaen sisältöään ja
muotoaan. Se hybridisoituu eli yhdistää vähintään kahta ainesta. Etenkin tietokirjallisuuden ulkoiset rajat suhteessa
fiktiiviseen kirjallisuuteen ja mediateksteihin hämärtyvät. Yhtenä jo ilmestyneenä esimerkkinä tästä on Anna Kortelaisen Uusi Viipuri (2021). Kirjassa yhdistetään asiaproosaa, esseistikkaa ja
historiallista tarkastelua. Tässä skenaariossa esseet ja novellit voivat usein kytkeytyä dokumentaariseen ja faktapohjaiseen esitykseen. Faktat ja fiktiot nivelletään toisiinsa. (Browse, Gibbons, &
Hatavara 2019; Hiidenmaa 2020.)

Tietokirjallisuuden hybridimallin mukaan 2020-luvulla biofiktiot ja
autofiktiot lisäävät edelleen suosiotaan. Biofiktiossa tekijä kirjoittaa todellisuuden henkilöstä (autofiktiossa itsestään)
elämäkerran tukeutuen todellisten tapahtumien ja tosiasioiden lisäksi
mielikuvitukseensa. Yksi esimerkki on Johanna Venhon Tove Janssonin elämänkulkua kartoittava Syyskirja (2021). Tässä uudessa tietokirjoittamisen tavassa kirjoittajan ääni ja tarinointitaito
painottuvat. Rajanveto tietokirjailijan ja proosakirjailijan välillä muuttuu nykyistä vaikeammaksi. Luova tietokirjoittaminen (creative nonfiction) lisää suosiotaan. (Gutkind 2012.)

Kasvava osa tietokirjallisista esityksistä lähestyy hengeltään tiettyjä mediaesityksiä, kuten tutkivan journalismin raportteja ja faktaperusteisia erikoisartikkeleita. Vuonna 2029 yhä useampi
tietokirja voikin olla aluksi median reportaasi tai blogikirjoitus, joista sitten
niputetaan yhtenäinen tietokirja.

Tietokirjallisuus niveltyy yhä enemmän olemassa olevan digitaalisen verkkoaineiston kanssa ja täydentyy tätä
kautta. Tietokirjoissa lisääntyvät merkittävästi linkit sähköiseen materiaaliin joiden avulla lukija saa lisätietoa. Tietokirjan tekstiin kytkeytyy yhä enemmän audiovisuaalista esitystä: dokumenttifilmejä, kirjoittajien haastatteluja ynnä muuta.

Hybridisoitumisen myötä tietokirjallisuus muokkautuu yhä enemmän
lukijoiden aktiviteetin virittämänä sosiaalisen median välityksellä. Lukijat
ohjaavat kysymyksillä ja vastauksilla tietokirjallisten esitysten sisältöä. Tietokirja voi muuntua kirjoittajan ja lukijoiden välisten ”digitaalisten kirjeiden” koosteeksi.
Kaiken kaikkiaan 2030-luvulle tultaessa tietokirjallisuuden ulkoiset rajat hämärtyvät ja hybridejä muodostuu uusille rajamaille. Tietokirjallisuuden
sisällä, tietokirjallisuuden alalajien suhteen, tapahtuu myös rajojen ylittämisiä ja erilaisten yhdistelmien nousua. Kantaaottavat ja esseistiset historiatarkastelut yleistyvät. Näin kehittyy sellaisia
tietokirjallisuuden uusia alalajeja, joissa voidaan ottaa aineksia ei vain kahdesta vaan vaikkapa neljästä tietokirjallisuuden alalajista. Täten kirjoitetaan yhä enemmän esimerkiksi sellaisia kirjoja,
jotka ovat yhtä aikaa tutkimuksia, mielipidekirjoja, oppikirjoja ja esseitä. (Vrt.Hiidenmaa 2020.)

Hybridisoituneen tietokirjallisuuden skenaariossa hybridejä tuottaa ensinnäkin fiktiivisen ja ei-fiktiivisen kirjallisuuden rajan hämärtyminen. Toiseksi näitä yhdistelmiä aikaansaavat tietokirjallisuuden alalajien ylitykset.

Mikäli tämä skenaario toteutuu painokkaasti, niin voidaan olettaa sen takaavan tietokirjallisuuden näkyvän aseman
myös koko 2020-luvulla – osana muuta kirjallisuutta ja mediatuotantoa.

Sivistävä tietokirjallisuus

Kolmannessa skenaariossa tietokirjallisuus nostaa arvoaan ja suosiotaan suomalaisessa yhteiskunnassa, eikä vain säilytä niitä. Tähän on löydettävissä ainakin neljä syytä:
• työelämän tarpeet,
• yhteiskunnan ja kulttuurin muuttuminen,
• keskustelu totuudesta sekä
• ihmisten uudet elämänvalinnat ja
arvostukset.

Nämä kaikki nostavat sisällöllisesti perinteellisen, mutta muodollisesti modernisoidun tietokirjallisuuden merkitystä. Muotoa koskeva modernisointi tarkoittaa ennen muuta kirjallisen tekstin
rikastamista kuva- ja äänimateriaalilla
sekä linkityksillä uusiin verkosta löydettäviin tietoaineistoihin.
Työelämän tarpeet lisäävät nimenomaan tietoon – eikä emotionaalisesti
värittyneisiin tarinoihin – keskittyvän tietokirjallisuuden merkitystä työelämän toimijoille yksilöinä.

Viime vuosina on korostettu työelämän vaativan moniosaajia (multitasking) eli henkilöitä, jotka toimenkuvassaan yhdistävät monentyyppistä osaamista ja tekevät vaikkapa yhden työpäivän aikana hyvin erilaisia tehtäviä. Vaade kuitenkin  on vain osatotuus. Työssä vaaditaan myös rajautunutta ja keskittynyttä erikoisosaamista. Spesialistit voivatkin olla koko 2020-luvun työmaailman halutuimpia osaajia. He tarvitsevat nimenomaan sellaista erikoistunutta ammattitietoa
ja -taitoa, jota tietokirjallisuus ennen kaikkea oppikirjallisuutena ja tutkimuskirjallisuutena tarjoaa. (Vrt. Collins
2014.)

Edellisessä kappaleessa kuvatun tendenssin vastaisesti – tai sitä täyden täen – tietokirjallisuus, kuten erilaiset
tutkimustiedon popularisoinnit, antaa erikoistuneille työelämän toimijoille verkottuneessa ja globaalissa maailmassa tarvittavaa yleissivistystä. Muun
muassa tekniikkaan ja talouteen keskittyvät insinöörit ja ekonomistit tarvitsevat nykyistä laajempaa tietämystä yhteiskunnasta ja kulttuurista, kuten myös ekologiasta ja biologiasta (Nussbaum 2011). Tätä tietämystä tarjoaa yhteiskunnallisiin ja humanistisiin kysymyksiin keskittyvä tietokirjallisuus tiedekirjoina, esseinä ja mielipidekirjoina.
Meneillään olevana vuosikymmenenä suuret kysymykset ihmiskunnan,
valtioliittojen ja kansallisten yhteiskuntien suunnasta koetaan polttaviksi.
Täten tullaan aktiivisesti pohtimaan globaalin kapitalismin rajoja ja tulevaisuutta, sekä erilaisia ympäristöongelmia
ja etenkin ilmaston muutosta. Tässä arvioinnissa ja keskustelussa osa 2020-luvuntietokirjallisuudesta tarjoaa omintakeisia ja hedelmällisiä näkökulmia sekä uutta empiiristä tietoa.

Tietokirjallisuudella on sanansa
sanottavana myös ajatellen jo 2010-
luvulla alkanutta keskustelua ”totuudenjälkeisestä ajasta”, joka jatkunee 2020-luvun edetessä. Debatissa on pohdittu ja pohdittaneen sekä toden ja valheellisen tiedon ominaisuuksia että tiedon ja sen
totuuden ehdottomuutta ja suhteellisuutta suhteessa tiedon tuottajiin, esittäjiin sekä vastaanottajiin. (Lehtonen
2021; McIntyre 2021.)

Talouden ja työelämän muutos 2020-luvulla nostavat välillisesti tietokirjallisuuden merkitystä. Ihmisille tarjoutuu mahdollisuus vähentää työaikaa ja työhön tiiviisti liittyvää opiskeluaikaa. Täten ihmisillä on aikaa ja energiaa lukea yleisempää – välittömistä
ammatillisista hyötynäkökulmista irrotettua – kirjallisuutta. Tämä kannustaa innostumaan ja paneutumaan usein
vaativaan mutta mielenkiintoiseen tietokirjallisuuteen.
Tässä skenaariossa sivistävä tietokirjallisuus toimii sivistysvaltion
nousun yhtenä tekijänä. Se pyrkii, luottaen tietokirjallisuuden traditioihin,
antamaan lukijalle totuudellista ja olennaista tietoa yksilön, yhteiskunnan
ja maailman tärkeistä kysymyksistä jouhevalla ja mielenkiintoisella tavalla.

Tietokirjallisuuden loppu

Neljännessä skenaariossa tietokirjallisuuden lukijakunta supistuu ja muista esityksistä erottuvat itsenäiset tietokirjat katoavat. Tämän suuntaiseen
kehitykseen on esimerkiksi toimittaja Pekka Vahvanen (2018) viitannut vääränlaisen digitalisoitumisen kritiikeissään kirjassaan Kone kaikkivaltias.

Tietokirjallisuuden vetovoiman laskuun on monia syitä. Huvittelun ja
tunne-elämysten tarve mahdollisten lukijoiden keskuudessa kasvaa (vrt.
Postman 2006). Tietokirjojen ei koeta vastaavan tähän tarpeeseen. Niitä ei
viitsitä lukea eikä niitä osata kaivata. Kirjallisuudessa korostuu fiktiivinen
ja erityisesti viihdyttävä, koukuttava ja helppotajuinen kaunokirjallisuus: esimerkiksi dekkarit ja ”romanttinen kirjallisuus”.

Tässä skenaariossa oletetaan myös, että tietoa halutessaan suomalaiset käyttävät 2020-luvulla digitaalista verkkoaineistoa. Näin he saavat nopeasti kaipaamaansa uutta tietoa paketissa, jossayhdistyy kirjoitus, ääni ja kuva. Tämänkaltaisesta kokonaisuudesta on vaikeaa
erottaa erillisistä kirjoitettua tietokirjallista tekstiä eli tietokirjaa.

Tietokirjallisuus menettää asemansa myös siksi, että taloudelliset motiivit
sen tuottamiseksi romahtavat. Kulttuurin viihteellistymisen ja tunnevaltaistumisen myötä tietokirjallisuutta ostavia henkilöitä ei juurikaan löydy. Samaan aikaan digitalisoitumisen myötä informaation ja viestien tuottaminen ja välittäminen halpenee koko ajan. Kaupallisten kustantajien ei kannata tuottaa niitä. Tietokirjallisuutta ei 2020-luvun lopussa synny myöskään siksi, että yksittäiset kirjailijat menettävät kiinnostuksensa sen tekemiseen. Lukijoita ei löydy mahdollisten pienten harrastajaryhmienulkopuolelta. Tietokirjailijat katoavat
lähes kokonaan.

Tietokirjallisuuden
tulevaisuusvaihtoehdot
Suomessa

Skenaariomenetelmä ei ole varsinainen ennustemenetelmä, kuten esimerkiksi useimmat väestö- ja talousennusteet.
Siinä ei tavoitella todennäköistä, vaan mahdollista ja usein toivottavaa todellisuutta. Skenaariot ovat vaihtoehtoisia tulevaisuuskuvia, jotka on tarkoitettu aktivoimaan toimintaa tulevaisuuden positiivisten mahdollisuuksien realisoimiseksi ja negatiivisten uhkien välttämiseksi.
Edellä olen esittänyt neljä mahdollista ja jollain tapaa uskottavaa skenaariota koskien suomalaista tietokirjallisuutta 2020-luvulla. Miten suhtautua niihin?

LÄHTEET
Browse, Sam, Gibbons, Alison & Hatavara, Mari
(2019) Real fictions. Fictionality, factuality and
narrative strategies in contemporary storytelling.
Narrative Inquiry 29(2), 245–267. https://doi.
org/10.1075/ni.19025.bro
Collins, Harry (2014) Are We All Scientific
Experts Now? Cambridge & Malten: Polity Press.
Ekholm, Kai (2021a) Lukemisen rakenteet
muuttuvat. Teoksessa Kai Ekholm & Yrjö Repo
(toim.) Lukemisen aika. Helsinki: Siltala, 43–68.
Ekholm, Kai (2021b) Lukemisen tulevaisuus.
Teoksessa Kai Ekholm & Yrjö Repo (toim.)
Lukemisen aika. Helsinki: Siltala, 177–203.
Gutkind, Lee (2012) You Can’t Make This Stuff
Up. Boston: Da Capo Press.
Hiidenmaa, Pirjo (2017) T niin kuin tietokirjallisuus: aiheet, lajit ja luokitukset. Teoksessa Pirjo
Hiidenmaa (toim.) T niin kuin tietokirjallisuus.
Helsinki: Äidinkielen opettajien liitto.
Hiidenmaa, Pirjo (2020) Trendinä tarinallinen
tietokirja. Teoksessa Mikko T. Virtanen, Pirjo
Hiidenmaa & Jyrki Nummi (toim.) Kertomuksen
keinoin. Helsinki: Gaudeamus, 23–50.
Kortelainen, Anna (2021) Uusi Viipuri. Helsinki:
Gummerus.
Linko, Maaria (2016) Tietokirjallisuuden näkyvyys
selailukulttuurissa. Helsinki: Suomen tietokirjailijat ry.
McIntyre, Lee (2021) Totuudenjälkeinen. Suom.
Kimmo Pietiläinen. [Post-truth, 2018.] Helsinki:
Terra Cognita.
Nussbaum, Martha (2011) Talouskasvua
tärkeämpää – Miksi demokratia tarvitsee humanistista sivistystä? Suom. Timo Soukola. [Not For
Profit, 2010.] Helsinki: Gaudeamus.
Lehtonen, Mikko (2021) Jäähyväiset totuudelle?
Onko tiedolla yhteistä mittapuuta? Kulttuurintutkimus 38(4), 54–63.
Pirttilä, Ilkka (2022) Suomalaisen tietokirjan
moni-ilmeiset nykykasvot. Helsinki: Oy Nord Print
Ab.
Postman, Neil (2006) Amusing Ourselves to
Death. New York: Penguin Books.
Repo, Yrjö (2021) Mitä tilastot kertovat kirjallisuudesta ja lukemisesta? Teoksessa Kai Ekholm
& Yrjö Repo (toim.) Lukemisen aika. Helsinki:
Siltala, 69–155.
Tapio, Petri, Lauttamäki, Ville, Lyytimäki, Jari,
Parkkinen, Marjukka, Rikkonen, Pasi & Varho,
Vilja (2020) Toivottavat tulevaisuudet.
Politiikasta 21.2.2020. https://politiikasta.fi/
toivottavat-tulevaisuudet/ (Tarkistettu joulukuussa 2021)
Vahvanen, Pekka (2018) Kone kaikkivaltias.
Helsinki: Atena.
Winther-Jensen, Tiia & Pitkänen, Maiju-Sofia
(2021) Verkkoajan uudet lukijat. Teoksessa Kai
Ekholm & Yrjö Repo (toim.) Lukemisen aika.
Helsinki: Siltala, 157–176.
Venho, Johanna (2021) Syyskirja. Helsinki:
WSOY.
YTT Ilkka Pirttilä on sosiologian dosentti
sekä Itä-Suomen yliopistossa että
Tampereen yliopistossa. Hän on tutkinut
ja tutkii asiantuntemuksen, tiedon ja
ideologian yhteiskunnallista määräytymistä
ja vaikutusta yhteiskunnassa eri puolilta.
Häneltä on ilmestynyt teos Suomalaisen
tietokirjan moni-ilmeiset nykykasv

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.