”MITEN TIETO MUUTTAA HISTORIAA JA MITEN HISTORIA MUUTTAA TIETOA?

Arviointi teoksista Peter Burke: Tiedon sosiaalihistoria (Gutenbergista Diderot’hon) 2023 ja Mikko Myllyntausta ym. Tiedonhistoria 2023

 

Tunteakseen ihmisen on tunnettava historia ja yhteiskunta, koska ne tuottavat sen, mitä ihminen on.

Ville-Juhani Sutinen

Kaksi opasta tiedon maailman

Tieto, informaatio ja totuus ovat olleet koko 2000-luvun näkyviä keskusteluteemoja. Osa meistä on kokenut tilanteen ”informaatioähkynä”. He jättävät sellaiset aiheet, kuten esimerkiksi tietoyhteiskunta, tietotalous ja innovaatiot, tietojohtaminen, tieto ja totuus, ”totuuden jälkeinen aika”, digitaalinen tieto ja tieto tarinana, aiheiden pohdinnan vähälle huomiolle silloin kun he hakevat uutta ymmärrystä ajastamme.

Yhtäällä tiedon vaikutusta yhteiskuntaan ja sen muuttuviin ajallisiin ja paikallisiin yhteyksiin eli historiaan ja toisaalla yhteiskunnan- historiana- vaikutusta tietoon on nähdäkseni syytä tarkastella. Tieto ei ole pyhän ja itseriittoisan ideamaailman olio, vaan arkiseen ja ihmisten sosiaalisesta käytäntöön nivoutuva voima. Saadakseni tietämystä tiedon sidonnaisuudesta historiaan tutustuin kahteen vuonna 2023 suomeksi ilmestyneeseen teokseen. Ensimmäinen on tunnetun kulttuurihistorian tutkijan Peter Burken Tiedon sosiaalihistoria (Gutenbergista Diderot’hon). Kirja julkaistiin alun perin englanniksi vuonna 2000. Toinen lukemani kirja on suomalaisten historiatutkimusta edustavien tekijöiden (Mikko Myllyntausta ynnä muut) yhteisteos Tiedonhistoria.

Tarkastelen seuraavassa näitä esityksiä kahdesta toisiinsa liittyvästä näkökulmasta: yhtäällä akateemisen tutkimuksen ja historian tutkimuksen näkökulmasta sekä toisaalla uutta tietoa etsivän ja ”valistuneen kansalaisen” horisontista. Mikä on kyseisten kirjojen anti ja merkitys?

Arviointini perustuu kolmen kysymykseen tarkasteluun: 1) Mistä kirjassa on kyse?  2) Miksi tietoa pitää eritellä historiallisena ilmiönä? sekä 3) Miten tietoa tarkastellaan historiatieteellisesti?

Mistä kirjoissa on kyse?

Burke on brittiläinen kulttuuri ja sosiaalihistorioitsija, joka on tutkinut erityisesti renessanssia eli kulttuurin ja aatehistorian murrosta, jossa 1400 – luvulta alkaen pyrittiin uudelleensynnyttämään Antiikin sivistys. Samalla kun renessanssin kehkeytymiseen liittyivät humanismin, individualismin ja osin nationalisminkin nousuaallot. Kirjassaan Tiedon sosiaalihistoria (Gutenbergista Diderot’hon)  Burke tutkii tiedon roolia yhteiskunnassa 1400-luvun puolivälistä 1700-luvun puoliväliin: kirjapainotaidon synnystä ja kehityksestä ranskalaisen encyklope’dien julkaisemiseen.

Burke käsittelee eksplisiittisesti eli julkikirjoitetusti vähän kysymystä, mitä tieto on. Hän tosin esittää, että tieto on sitä mitä ihmiset (yksilöinä ja ryhminä) pitävät tietona. Näin tietoa määritelessään hän tukeutuu tutkimuskeskustelussa paljon esiintyneeseen Peter Bergerin ja Thomas Luckmannin tiedon määritelmään tiedonsosiologisessa tutkielmassa Todellisuuden sosiaalinen rakentuminen Se ilmestyi suomeksi vuonna 1966 ja alun perin englanniksi vuonna 1966.  Tieto on heille symbolijärjestelmä, jonka avulla ihmiset kokevat pystyvänsä ratkaisemaan eteen nousevia ongelmia.

Palatakseni Burken vastauksiin kysymyksiin siitä, mitä on tieto yleensä ja mitä se tarkoittaa erityisesti erilaisissa historiallisissa konteksteissa, on löydettävissä lisävalaistusta tarkastelemalla teoksen rakennetta. Varhaismodernin aikana tieto kirjoittajan mielestä tieto kytkeytyy ja ruumiillistuu tietoammatteihin, tiedon yhteisöihin (kuten kirkko, yliopisto, kirjasto, museo, tietoa keräävä valtion hallinto ja kauppatoiminta), uusiin teoreettisiin ajatustapoihin (ennen muuta empirismi) sekä (luonnon)tieteiden läpimurtoon 1500 – luvusta alkaen. Näitä Burke analysoi kirjassaan luku luvulta pohjaten kirjoituksensa aiemmin pitämiinsä luentoihin ja niiden pohjalta tehtyihin esseisiin.

Tiedon historia on Mikko Myllyntaustan, Annastiina Mäkilän, Johanna Skurnikin ja Veli Virmajoen toimittama kokoomateos. Se koostuu kymmenestä erityisanalyysista kohdistuen joko yhteiskunnalliseen ilmiöön (esimerkiksi museot) tai teoreettiseen erityskysymyksen (kuten tietämättömyys tiedonhistoriassa). Tämän lisäksi esitys alkaa johdannolla Lähtökohtia tiedonhistorian ja päättyy lukuun Epilogi – Unelma yhtenäisyydestä. Kirjoittajat ovat suomalaisia tutkijoita pääsääntöiesti historian (tutkimuksena) kentällä.

Tässä kirjassa on tietoa eritelty ja määritelty eksplisiittisesti Burken esitystä enemmän. Näin myös tiedonhistorian paikkaa tutkimusalana on haluttu määrittää tutkimuksena, jolla on oma suhteellisen itsenäinen tutkimuskohde. Kirjan ensimmäisessä luvussa kirjoittajat esittävät, että he ymmärtävät tiedon sosiaalisti rakentuvana ilmiönä, jonka kriteerit määrittyvät historiallisessa ja maantieteellisessä kontekstissa. Tietoa on se, mitä historiallinen toimija omana aikanaan ja omassa kontekstissaan pitää tietonaan. Täten tietoa on vaikkapa potilaiden kokemustieto ja onnettomuuksien silminnäkijöiden tieto, mikäli nämä toimijat uskovat siihen.

Koska edellä kuvattu tapa määrittää tieto on laaja, niin se tuottaa ongelmia muun muassa siksi, että näin ollen kaikki sosiaalisen todellisuuden ilmiöt voidaan, ainakin periaatteessa, tulkita tiedoksi. Tällöin määritys saattaa menettää rajauskykynsä: kun kaikki on tietoa niin mikään ei ole tietoa. Tästä umpikujasta selviytymiseksi etenkin Tiedon historian ensimmäisessä ja viimeisessä luvussa kirjoittajat esittelevät kansainvälisen tiedonhistorian ja tieteenhistorian auktoriteettien (esimerkiksi Lorraine Daston ja George Sarton) argumentteja edellä esitettyä laajaa tiedon määritelmää suppeamman version puolesta. Tämä helpottaa tutkimuksen kohdentamista juuri ajassa ja paikassa liikkuviin tietoilmiöihin.

Varauksista huolimatta kaikki oikeastaan kaikissa tekijäryhmän kirjoittaman teoksen luvuissa tiedon joustavaa ja väljää määritystä pidetään tutkimuksen kannalta hedelmällisenä. Näin siksi, että täten tutkimus voi eritellä moninaisia tietoilmiöitä, kuten kyseessä olevassa kirjassa on tehtykin. Siinähän on tutkittu muun muassa masennuskokemuksia, matkakertomuksia, museokokoelmia ja arkeologisia esineitä tietona. Tiedon laaja määritys on tarpeen myös sen, että tietoa ei nähdä vain rationaalisen ajattelun tuotteena vaan elimellisessä yhteydessä toimintaa ohjaaviin uskomuksiin. Näin monet ”kulttuurihistorialliset ilmiöt” (kuten vaikkapa Karelianismi” Suomen taiteessa) avautuvat sekä tiedon historian että ideologian tutkimukselle.

Miksi tietoa pitää eritellä historiallisena ilmiönä?

Burke käsittelee kirjassaan vain vähän sitä, miksi tarvitaan tiedon sosiaalihistoriallista tutkimusta.  Hänen esitykselleen asettama tavoite on intellektuaalinen ja akateeminen: ”suunnattoman intellektuaalisen maaston tiedustelu”. Toinen kirjoittajan asettama tulkinta tiedonhistorian tehtävästä liittyy kysymykseen yhteiskunnan vaikutuksesta tietoon. Tiedonhistorian- yhdessä erityisesti tiedonsosiologian eri versioiden kanssa -pyrkimyksenä on vieraannuttaa lukija siitä käsityksestä, että tieto ja sen totuus ovat riippumattomia sosiaalisista tekijöistä kuten sosiaalista ryhmistä ja niiden intresseistä.

Burken teos, vaikka se keskittyykin tietoon varhaismodernissa, auttanee kirjoittajan mukaan ymmärtämään myös 2000-luvun myöhäismodernin tietoilmiöitä kuten vaikkapa skeptisismin korostunutta nykyasemaa. Burke viittaa siihen, että Francis Baconin kuuluisassa pamfletissa Novum  Organum  1600-luvulla erottamat neljä ”idolatyyppiä” estävät nykyäänkin totuuden etsimistä. Näitä ovat heimon idolat (ihminen kaiken, kuten myös tiedon, mittana), luolan idolat (yksilöiden tekemät virhee ), teatterin idolat (filosofien opinkappaleet) ja torin idolat (yhteisymmärryksen vaatimukset).

Tiivistäen arvioitavan kokoomateoksen kirjoittajat katsovat, että tiedonhistorian tärkein anti on siinä, että se mahdollistaa tiedon ja tietämisen laaja-alaisena historiallisena ilmiönä. Samalla se heidän mukaansa kykenee hyödyntämään monen tyyppisiä lähdeaineistoja. Tiedonhistoria lisännee myös vuoropuhelua tiedon tutkimuksen erityisalojen, kuten tietoteoria, aatehistoria ja tiedonsosiologia, välillä. Kirjoittajien mielestä tiedonhistoria omaa myös ajankohtaista yhteiskunnallista relevanssia. Samalla se antaa uuden ja selkeyttävän näkökulman keskusteluun nykyhetkessä, jossa tieto ja totuus ovat päivittäisen debatin kohteina; samalla kun tutkijoita ja tiedettä arvostellaan ja kyseenalaistetaan.

Miten tietoa tarkastellaan historiatieteeellisesti?

Burke näkee tiedonhistorian tutkimuskohteena olevan tiedon laajalaisena ja moniaineksena ilmiötä. Tieto on sitä mitä yhteiskunnassa pidetään tietona sekä kollektiivien että yksilöiden toiminnassa. Sama liberalistinen orientaatio luonnehtii myös tiedonhistorian metodologiaa: tutkimusaineistoiksi käyvät monenlaiset lähteet ja sen aineistojen analyysimetodeiksi erilaiset tavat. Kirjoittaja toteaa, että tiedon sosiaalihistorian sopiviksi lähteiksi käyvät kaikki tutkittavassa tilanteessa vaikuttavat ja luotettavat dokumentit. Teoksessa on kuitenkin hyödynennetty lähinnä vain kirjoitettuja tekstiä: tiedosta kirjoittaneiden oppineiden (ennen muuta filosofit ja politiikan teoreetikot) kirjoitukset kuten myös vaikka oppilaitosten opetussuunnitelmat, globaalia kauppaa käyvien suuryhtiöiden tilikirjat ja henkilökohtaiset muistelmat.

Toisessa arviotavassa teoksessa Tiedonhistoria tutkimusmateriaaleja käsitellään julkituodusti enemmän kuin Burken esityksessä. Tämä on luontevaa, koska kirja tukeutuu lukuihin, jotka käsittelevät kirjoittajien omia rajattuja tutkimuksia. Näin ollen useat kirjoittajat painottavat sitä, että tiedonhistoria on jotakuinkin kaikkiruokainen ajatellen hyödynnettäviä lähdeaineistotyyppejä. Kokoomateoksessa pohjustetaan sellaista tiedonhistoriaa, joka tietokäsityksensä ansiosta voi aatehistoriaa ja tieteenhistoriaa laajemmin eritellä tietoilmiöitä. Sen toivotaan valottavan tieteenhistoriaa relevantimmin vaikkapa luonnontieteen yhteyttä käsityöläisyyteen ja tekniikkaan. Tiedonhistorialta odotetaan myös sellaista tutkimusotetta, joka tavoittaa marginalisoidut toimijaryhmät ja sen mitä he pitävät tietona. Esimerkiksi kyseisen kirjan luvussa Tieteestä tietoon – Masennuskäsite tutkimuksen kohteena ja tiedon tuottajana – tutkittu masentuneiden potilaiden kokemustietoa. Luvussa Kolonialismin haaste historian tutkijoille – Informantit, tutkimusmatkailijat ja kartantekijät on pohdittu erilaisten lähdemateriaalien purevuutta ja luotettavuutta selvitettäessä koloniasoitujen ja marginalisoitujen väestöryhmien tietoa ja elämää.

Burken Tiedon sosiaalihistoria Gutenbergista Diderot’hon on matka etupäässä kirjallisen ja painetun tiedon sosiokulttuuriseen historiaan tiedon kasvun ensimmäisellä kaudella varhaismodernissa ajassa. Myllyntaustan ja muiden toimittama/kirjoittama esitys esittelee tiedonhistorian uutena tieteenhistorian ja aatehistorian kanssa osin kilpailevana uutena historian tutkimuksen alana. Toki osa kirjoittajista korostaa; näiden yhteistyötä historian tutkimusta hedelmöittävänä avauksena. Kirjan eritysanalyyseissa havainnollistetaan tiedonhistorian merkitystä ”pienten tietoilmiöiden” ymmärtämisessä.

Kannattaako lukutarjoukseen tarttua?

Oletan, että tässä arviotavien kirjojen mahdolliset lukijat voidaan jakaa neljän tyyppiin, jotka oman kiinnostuksensa ja tietoperustansa mukaisesti lähestyvät näitä kahta esitystä eri näkökulmista. Tyypit ovat seuraavat. Ensinnäkin tietoilmiöistä vain vähän kiinnostuneet. Heille tiedonhistoria on tuntematon tutkimusala. Toiseksi lukijoita voi olla tiedonhistoriaan, vaikkapa opiskelumateriaalina, tutustuneet, lukijat, joiden lukulistalla tietoilmiöt eivät kuitenkaan ole kärkisijoilla. Kolmanneksi mahdollisia lukijoita ovat ne, joita motivoi halu lisätä omaa ymmärrystä menneisyyden tai (ja) nykyajan tiedon muutoksesta; vaikka he eivät ole tunnekaan sitä ohjelmallista tiedonhistoriaa, jota tässä käsitellyt kirjat edustavat. Neljäs lukijatyyppi on sekä tiedonhistorian tuntija että erilaisista tietoilmiöistä hyvin kiinnostunut. Itse edustan lähinnä kolmatta tyyppiä, kun taas arvioitavien kirjojen kirjoittajat ovat malliesimerkkejä neljännestä tyypistä.

En suosittele kirjoihin tutustumista kahdelle ensimmäiselle lukijatyypille. Näin siksi, että molemmat teokset ovat vaikealukuisia ja akateemisen viileitä. Muun muassa paljon kirjoittanut ja luettu kulttuurihistorian tutkija Burke ei juurikaan esitä omia tulkintoja esimodernin tietokäsityksestä ja tiedon läpimurrosta. Hän jättää lopulta vähällä huomiolle näiden varhaismodernin tietoilmiöiden yhteydet jälkimoderniin tietoyhteiskuntaan. Kolmannen tyypin lukijalle näiden kahden teoksen lukeminen lienee vaivan arvoista. Tutustumista on syytä ainakin harkita. Neljännen lukijatyypin edustaja lienee jo perehtynyt niihin ja hän kykenee suhteuttamaan käsityksiään näissä teoksissa esitettyihin tulkintoihin ja väitteisiin. Ehkäpä tämän tyypin näkökulmasta arviotavia teoksia on hyödyllistä ei vain lukea vaan myös analysoida ja arvioida. ”