”Kirja-arvio (tämän artikkelin uudistettu ja tiivistetty versio on ilmestynyt Sosiologia-lehdessä 2/2024 nimellä Vapauden tuli ja kovien aikojen välttämättömyydet.
Slavoj Žižek: Freedom (A Disease Without Cure). Bloomsbury, London & New York & Dublin, 2023, 320 s. ISBN 978-1-3503-5712-9
Jan Rehmannin Deconstructing Postmodernist Nietzscheanism (Deleuze & Foucalt). Haymarket Books, Chicago, 2023, 329 s. ISBN 978-1-64259-917-6
Arto Noro kirjoitti Sosiologiassa ( 4/2000) aikalaisdiagnoosista sosiologisen teorian kolmantena lajityyppinä. Hänen mukaansa aikalaisdiagnoosille on ominaista, ymmärrys, oivallus ja visio. Se tuo esille tutkinnan, josta meillä on vai aavistus. Se antaa lukijalle näkemyksiä ja on samalla kantaaottava. Noron mielestä aikalaisdiagnostiset esitykset on kirjoitettu kielellä, joka tavoittaa myös tutkimusmaailman ulkopuoliset tahot kuten vaikkapa politiikan toimittajat.
Kirjakritiikissäni tarkastelen kahta monografiaa. Ensimmäinen on slovenialaisen Slavoj Žižekin Freedom (A Disease Wihout Cure). Hän on jatkuvasti tulkintaansa kehittävä filosofi ja politiikan teoretisoija. Žižek on supertuottelias: esimerkiksi vuosina 2022-2024 ilmestyi ainakin seitsemän englanniksi käännettyä hänen – vähintäänkin osittain – kirjoittamaa monografiaa. Hän on tunnettu myös akateemisen maailman ulkopuolella, kuten esimerkiksi median kulttuuridebateissa aiheina kapitalismin loppu, vasemmiston kriisi ja uuskommunismi.
Toinen arvioitava kirja on tutkimusmaailman ulkopuolella tuntemattoman hollantilaisen Jan Rehmannin Deconstructing Postmodernist Nietzscheanism (Deleuze & Foucalt). Hän oli alun perin teologian tutkija siirtyen sittemmin yhteiskuntatieteiden teoriahistorian ja ideologiatutkimuksen kentille.
Edellä mainittu kirja käsittelee 1800-luvulla vaikuttaneen saksalaisen filosofin ja esseistin Friedrich Nietzschen vaiheittain muuttuneita käsityksiä ihmisestä ja historiasta. Rehmann kumoaa monia hänen mielestään virheellisiä Nietzsche-tulkintoja. Tältä osin kritiikin kohteita ovat eräät postmoderneiksi nimettävät tulkinnat (esim. Baudrillard ja Lyotard). Toisaalla Rehman kannattaa eräitä Nietzschen ajatusten jatkokehittelyjä (esim. Deleuze ja Foucault).
Miksi käsittelen tässä yhteydessä tätä Rehmannin teosta, joka ei ole aikaisdiagnoosi eikä ole muutenkaan rinnastettavissa aiemmin mainittuun Žižekin kirjaan? Miksi valitsin kirjallisuusarviointini kohteeksi tämän parivaljakon?
Valintaani on neljä syytä. Ensinnäkin nykyajan teoriahistoriallisessa aatekeskustelussa sekä Nietzschen ajattelu että monet 1900-luvun lopun postmodernistiset puheenvuorot näyttävät herättävän uutta kiinnostusta. Tähän keskusteluun Rehmannin kirja liittyy suoraan ja Žižekin kirja epäsuorasti. Hän lähestyy problematiikkaa negatiivisella tavalla korostamalla sitä, että hänen tulkintansa eroaa sekä 1980-luvun että 2020-luvun monista Nietzschen teorioiden tulkinnoista. Rehmann pyrkii analyysissaan purkamaan tietynlaisia nietzscheläisiä tulkintoja ihmisestä ja maailmasta. Esimerkiksi erityisen kritiikin kohteena ovat postmoderneiksi luettavat Jean Baudrillard ja Jean-Francois Lyotard. Rehmannin mielestä nämä eivät ota riittävästi huomioon Nietzschen ajattelun niitä vaiheita. joissa eettinen argumentointi, hyvän ihmisen ja paremman maailman etsintä korvaavat aiemman syvän pessimismin ja arvottomuuden korostuksen. Tätä vaihetta ilmentävät teokset Iloinen tiede (1963/alunperin1882), Näin puhui Zarathustra (2008/alunperin1883-1855) ja Moraalin alkuperästä (1969/alunperin1887). Samalla Rehmann polemisoi niitä ”vasemmistolaisia tulkintoja”, kuten nytkin esimerkiksi Baudrillard ja Lyotard, jotka näkivät viime vuosisadan parina viimeisenä vuosikymmenenä nietzscheläisessä ajattelussa edistyksellisyyttä, joka auttoi irtautumaan suurten teorioiden (esimerkiksi marxismileninismi ja valistus) autoritaarisesta ja fundamentalistisesta painolastista. Rehmannin kritiikki suuntautuu myös edelleen elävään uusliberalismin ideologiseen tarinaan. Hän näkee Nietzschen vaikuttaneen uusliberalismin muotoutumiseen. Opin mukaan emme voi varsinaisesti suunnitella ja kehittää yhteiskuntaa, koska markkinoiden säätely politiikan toimin tulee rajata vain uuskapitalismin vapaan ja suotuisan toiminnan turvaamiseen. Markkinavoimia, kuten (yli)ihmisen tahtoa Nietzschen ajattelussa, ei saa padota.
Edellä minimuotoisesti kuvatusta kritiikistä huolimatta Rehmann näkee eräissä Nietzschen ideoissa ja teorioissa ainesta lisätä ymmärrystä nyky-yhteiskunnan rakentumisesta ja vallasta. Gilles Deleuze esitti useissa jo 1960-luvulla ilmestyneissä kirjoituksissaan sitä, että Nietzschen kritiikkiä George Wilhelm Hegelin totalisoivaa historiallisen edistyksen teoriaa kohtaan saa tukea esimerkiksi David Humen empirismista ja Henri Bergsonin vitalismista omaksuttujen välineiden avulla. Rehmannin mielestä Foucaultin myöhäistuotanto eli seksualiteetin historian, biopolitiikan ja etiikan erittelyt ovat soveltaneet Nietzschen ideoita.
Žižek ei kirjassaan tarkastele välittömästi Nietzscheä. Tämä ei ole yllättävää, sillä hän katsoo ajattelunsa perustuvan kolmeen peruspilarini: Georg Wilhelm Hegelin filosofia, Jacques Lacanin psykoanalyysi ja kommunismi. Näistä etenkin hegeliläinen filosofia ja monet kommunistiset aateversiot suureksi osaksi vastustavat Nietzschen ajatuksia.
Toinen peruste arviointini kohteen valintaan on se, että sekä Žižekin Freedom (A Disease Wihout Cure) että Rehmannin Deconstructing Postmodernist Nietzscheanism (Deleuze & Foucalt) edustavat paitsi aikalaisdiagnostiikkaa myös ideologiatutkimusta. Ideologiatutkimushan on saanut, ei vain sosiologiassa vaan myös yleisessä politiikkakeskustelussa, uutta huomiota muun muassa tänä vuonna julkaistun Thomas Pikettyn Pääoma ja ideologia (alun perin englanniksi) arvostelu- ja myyntimenestyksen ansiosta. Rehmannilta on aiemmin tehnyt kirjassaan Theories of Ideology (The Powers of Alienation and Subjection) (2014/alun perin 2013) seikkaperäisen ja kriittisesti kommentoivan retken ideologiatutkimuksen maailmaan. Tässä tekstissä hän nostaa esiin suuntaviivoja, joita hänen mukaansa tulisi noudattaa ideologioiden yhteiskuntateoreettisessa tutkimuksessa. Ohjelman hän nimeää yksinkertaisesti ”ideologia kriittiseksi” (ideologie-critique). Tätä ohjelmaa Rehmann on soveltanut nyt arvioitavassa kirjan viimeisessä luvussa Governmentality Studies, or the Reproduction of Neoliberal Ideology.
Kolmanneksi sekä Žižekin että Rehmannin teos painokkaasti, vaikkakin välillisesti, luotaavat ja nykymaailman kaikkialle tulvivaa kriisitietoisuutta ja vaarapuhetta, joita muun muassa koronaepidemia ja Ukrainan sota ovat siivittäneet.
Neljäs peruste arvioida näitä kirjoja samassa esityksessä on kirjoittajien kiintoisa erilaisuus. Oletan tämän kiehtovan yhteiskuntateorian tutkijoita ja opiskelijoita. Tässä yhteydessä lienee lukijaa rikastuttavaa pohtia sitä, miten painottaa suurten teoreetikkojen alkuperäisteosten opiskelua suhteessa reaalisen tutkimuksen kommentaattorien – vain varovaisesti omaa teoriaa synnyttävien – tutkijoiden tuotannon opiskeluun. Samalla kirjat toivottavasti saavat lukijan pohtimaan ensinnäkin sosiologian ja filosofian – ainakin Suomessa jännitteistä – suhdetta ja toiseksi myös sosiologian ja politiikan teorian keskinäistä yhteyttä.
Mitä mieltä kirjoittajat ovat yksilöiden ja sosiaalisten ryhmien vapaudesta ja niiden omasta tahdosta sekä sitä, miten he mieltävät yhteiskunnalliset välttämättömyydet, todellisuuden determinismin ja historiallisen kehityksen? Miten arvioitavissa esityksissä tematisoidaan subjektiviteettia, valtaa ja yhteiskunnallista muutosta.
Rehmann ei tarjoa lukijalleen eksplikoitua jäsennystä subjektiviteetista ja vallasta. Hän ei myöskään arvioitavassa kirjassa tarkastele ihmiskunnan riskejä ja mahdollista tuhoutumista. Hänen kehittämä ideologiakriittinen dekonstruktio tarjoaa kuitenkin välineen kamppailla välttämättömiksi oletettujen yhteiskunnallisia tendenssejä ja uhkia vastaan. Se kritisoi kyynisyyttä ja luo tietoisuuta mahdollisesta – nykyistä paremmasta – maailmasta.”
Aikalaisdiagnoosinsa finaalissa The Four Riders of the Apocalypse Žižek tukeutuu Raamatun Ilmestyskirjan näkyyn maailman tuhosta, jonka neljä ratsastajaa tuovat. Ensimmäinen on ”nälkä” (hunger). Ravinto ei riitä edelleen rajusti kasvan maapallon väestön ylläpitämiseksi. Toinen ratsastaja on ”sota” (war). Ihmiskunta romuttuu globaalien sotien aiheuttamana. Kolmanneksi ihmiskunta luhistuu ”epidemioiden” (plaque) takia. Neljäs on yksikertaisesti ratsastaja nimeltä ”kuolema” (death). Tämä on finaalin viimeinen vaihe eli totaalinen maailmanloppu. Žižekin mukaan tuho ei ole välttämätön, koska ihmiset voivat tukeutua ”omaan aitouteensa” ja olla samalla ”itsensä herroja”. He voivat kieltäytyä tottelemasta ja näin determinismi ja maailman naturalisointi kumoutuvat.”