“Jylhämö, Kimmo: Digi-askeesi. Miten elää ja ajatella digitaalisella aikaudella. Vastapaino, 2022. 255 sivua.
Vastapainon toimitusjohtajan, toimittajan ja filosofian harrastajan Kimmo Jylhämöm teos Digi-askeesi ilmestyi joulukuussa 2022. Esityksessä kirjoittaja käy rohkeasti kiinni digiteknologian ja koko virtuaalisen digimaailman suuriin kysymyksiin. Kirja on kantaaottava pamfletti. Kirjoittaja opponoi digitaalista kulttuuria ja koko digitaalista aikakautta vastaan. Hän korostaa traditionaalisten analogisten toiminta-, viestintä- ja ajattelutapojen positiivista merkitystä ihmisen hyvän kannalta. Analoginen olomuoto, vastakohtana digitaaliselle, perustuu samankaltaisuuksiin eikä automatiikkaan. Tähän liittyen hänen mielestään analoginen ajatus- ja toimintatapa painottaa ihmisen fyysisyyttä ja kehollisuutta erotuksena digikulttuurin abstraktista ihmiskäsityksestä, jossa ihminen nähdään informaation ja symbolien virtuaalisena käsittelijänä. Jylhämö peräänkuuluttaa syvällistä sekä kulttuurin ja yhteiskunnan rakenteisiin ulottuvan kriittisen ajattelun merkitystä. Tätä auttaa perinteellisen kirjallisuuden (etenkin paperisten kirjojen) keskittynyt ja hidas lukeminen digijulkaisujen poukkoilevan ja nopeatempoisen selailun sijasta.
Valtaosa Digi-askeesin sivuista maalaakin synkkiä uhkakuvia valtavista ongelmista, joita digitaalisen teknologiaan nojaava kulttuuri tuottaa. Digimaailman voimavirrat haittaavat kestävää oppimista ja asioiden ymmärtämistä. Enää ei Jylhämän mukaan ehditä erotella tärkeää ja vähemmän tärkeää tietoa.
Toimittajana Jylhämö kiinnittää paljon huomiota mediaan. Näin erityisesti kirjan luvussa Media, josta ei pääse ulos. Journalistinen “objektiivista totuutta” etsivä journalismi hiipuu vähitellen. Samalla uusi, sirpaleinen, vaikutelmiin sekä toimittajien henkilökohtaiseen brändäykseen perustuva media kutoo verkon, josta on vaikea rimpuilla ulos. Uudenlainen media luo uuden uljaan mediariippuvaisen ihmisen.
Jylhämö käyttää käsitettä totuusduuni. Se tarkoittaa ammattia ja työtehtävää, jolla on autonomiaa ja jossa intressittömästi tavoitellaan totuutta. Tämä ideaalin tulisi olla periaatteessa kaikkien totuusduunien eli erityisesti toimittajan, yliopistojen ja tutkimuslaitosten tutkijan sekä kustannustoimittajan toiminnan ohjain. Käytännössä taloudelliset paineet, autonomiaa kaventaneet organisaatiouudistukset ja määrällisten suoritteiden palvonta ovat syöneet edellytyksiä toimia tämän ihanteen suuntaisesti.
Kirjoittaja erittelee järjen muutosta, jossa järki välineistetään. Järki eli ajattelu, ideointi ja suunnittelu suunnataan ratkaisujen etsimiseen annetuille ongelmille; kuten vaikkapa “kestävyysvaje” ja Suomen “liian suuri valtion velka”. Nykytilanteessa valtaa pitävät haluavat tehostaa olemassa olevia käytäntöjä keinoina päästä ennalta määrättyihin tavoitteisiin. Suuria rakenteellisia vaihtoehtoja ei etsitä eikä niitä kaivata. Julkinen, ajatteluun ja pohdintaan perustuva keskustelu, jossa arvioitaisiin myös teknologian kehityssuuntia ja esitettäisiin rakenteellisia vaihtoehtoja, on lähes kadonnut.
Pääosin Digi-askeesi jäsentää digikulttuurin heikkouksia ja sen tulevaisuusuhkia. Jossain määrin Jylhämö esittelee myös vaihtoehtoja digitaaliselle kulttuurin ylivallalle. Näitä ovat tietyllä tapaa ymmärretyn objektiivisuuden ja tietoteoreettisen realismin kategorioiden pelastaminen. Median, journalismin ja ihmistieteellisen tutkimuksen tulisi kumminkin yrittää tavoitella toimijoista riippumattoman todellisuuden tiedollista ymmärrystä. Toinen tärkeä hallitsevien digikäytäntöjen vastustamisen tapa olisi se, että toimijat (yksilöt ja organisaatiot) ottaisivat aikaa itselleen. Heidän (ja niiden) tulisi tarkastella oman elämänsä ja ajattelutapansa juuria ja lähtökohtia. Olisi syytä kysyä: mistä saa olennaista tietoa ja miten elää?
Termi askeesi tarkoittaa teologiassa, ihmistieteissä kuten myös arkitajunnassa, vetäytymistä ja kieltäytymistä. Koska Jylhämö kuitenkin tarkastelee myös aktiivista vastarintaa ja luo suuntaviivoja toisenlaisille ajattelulle, niin en pidä esityksen perusotsikkoa Digi-askeesi oikeutettuna. Kirjan otsikonhan tulisi vastata tekstin pääsisältöä. Täten parempia otsikkoja olisivat olleet esimerkiksi digikulttuurin kritiikki tai digikulttuurin vaarat. Nähdäkseni teoksen alaotsikko eli Miten elää ja ajatella digitaalisella aikaudella olisi toiminut koko kirjankin otsikkona, koska se ilmentää hyvin esityksen ydintä ja houkuttelee lukijoita yhtä hyvin kuin termi digi-askeesi.
Jylhämön analyysissa yksilö ja kollektiiviset (yhteiskunnalliset) rakenteet sotkeutuvat toisiinsa tavalla, joka ei lisää hänen teesiensä purevuutta. Miten se, että Taavi Tavallinen kieltäytyy käyttämästä sosiaalisen median tunnettuja välineitä (esim. Facebook. Instagram ja Twitter) voisi muuttaa julkisia palveluja, joita tarjotaan näillä kanavilla? Miten yksittäiset yksilöt – esimerkiksi opiskelupaikkaa tai työpaikkaa hakevina – voivat toimia, jos oppilaitos tai yritys tukeutuu rekrytoinnissa digitaaliseen tekoälyyn sekä parvilogiikkaan? Mistä syvällistä ja kriittistä tietoa sekä vaihtoehtoja etsivä digiajan kapinallinen vastustaja saa materiaalia tilanteessa, jossa digitaalisen kapitalismin rakenteelliset tekijät muuttavat ihmistieteellisen tutkimuksen “digitieteeksi”, joka kaappaa perinteellisten ihmistieteiden paikan samalla kun se esittää kommentaareja vallitsevan keskusteluun ja esittää ratkaisuja hallitsevan agendan asettamiin kysymyksiin. Toiseksi: millä tavoin on saatavissa tietoa olennaista tosiasioista koskien maailman tapahtumista ja sen nykytilasta, jos totuutta etsivä journalismi ja media kutistuvat?.Kolmanneksi; miten yksilö pystyy muovaamaan syvällistä ja kriittistä näkemystä, jos tätä avittava kirjallisuus (em. Tiedekirjat ja “tietoa etsivät tietokirjat”) kuolee.
Vaikka kirja on kirjoitettu suomeksi. niin se sijoittuu vähintä yhtä paljon kansainväliseen kuin kansalliseen keskusteluun filosofiassa, ihmistieteissä, poliittisessa teoriassa ja yleismediassa. Teoksessa on satakunta kirjallista lähdettä, joista puolet on ulkomaisten kirjoittajien tuotoksia. Enemmistä tutkimukseen tukeutuvista lähteistä (tutkimusartikkelit ja ns. tiedekirjat) on myös ulkolaisten tekijöiden aikaansaannoksia ja kirjoitettu lähinnä englanniksi.
En ymmärrärrä sitä, miksi Jylhämö on melkein kokonaan sivuuttanut suomalaisen keskustelun koskien digitaalista teknologiaa, taloutta ja kulttuuria. En kaipaa näitä rituaalin tähden enkä kirjoittajan oppineisuuden osoittamiseksi vaan erittelyn rikastamiseksi uusilla tulokulmilla. Ensinnäkin digitaalisen median ja digitaalisen ajan hallitsevan tietokäsityksen vaikutuksesta on myös meillä debatoitu osana analyysia “totuuden jälkeisestä ajasta” (esim. Vihma ym. 2018 ja McIntyre 2022/2018). Tarinoiden valtaa on myös Suomessa ja suomeksi eritelty sangen aktiivisesti (em. Virtanen ym. 2020 ja Mäkelä ym. 2020). Tarinallisuuden lisääntymistä mediassa, tietokirjallisuudessa ja tutkimusteksteissä on pidetty uhkana syvälliselle ajattelulle, vahvalle argumentoinnille ja ylipäätään totuuden etsinnälle.
Minusta on valitettavaa, että tekijä ei kommentoi eikä suhteuteta omia tulkintojaan vuonna 2018 ilmestyneeseen jännittävään Pekka Vahvasen esitykseen Kone kaikkivaltias. Kuinka digitalisaatio tuhoaa kaiken meille arvokkaan. Tässä yhteydessä Vanhanen tarkastelee digitalisaation kielteisiä vaikutuksia. Hänen mukaansa digitaalinen teknologia vähentää elämänlaatua, informaatiovyöry häiritsee keskittynyttä ajattelua samalla kun ihmissuhteet typistyvät tykkäyksiksi ja hymiöiksi yksityisyyden kadotessa digiyhtiöiden (em. Facebook) toteuttaman valvonnan vaikutuksesta. Jylhämön kirjassa nämä samat ilmiöt ovat myös kriittisen tarkastelun kohteita. Olisi ollut kiintoisaa lukea Jylhämön avaamana siitä. miten hänen tulkintansa, väitteensä ja perustelunsa eroavat Vanhasen ajatuksista joko niitä täydentäen tai niitä kiistäen.
Jylhämön esitys on aikalaisdiagnoosi nykyajasta, jonka hän nimeää digitaaliseksi aikakaudeksi. Tähän liittyi tietoteknologian muutos yhä digitaalisemmaksi; mutta myös vähemmän tunnettu ilmiö eli alustatalouden tulo globaalin talouden perusmalliksi. Alustatalous käyttää internetin sijaan pikkuohjelmia vaikkapa Androidin tai Facebookin kaltaisten sosiaalisten medioiden alustoilla. Kirjoittajan mukaan digitaalinen aikakausi syntyi vuonna 2013, jolloin Googlen kaksi johtajaa julkaisivat teoksen The New Digital Age: Transforming Nations, Businesses , and Our Lives (Schmidt & Cohen 2013).
Jylhämö ei selvitä sitä, kenelle hän on esityksensä suunnattu. Hän käyttää vaihtelevasti ilmauksia hyvä lukija, sinä ja me. Kirjassa hyödynnetään siksi paljon filosofista ja ihmistieteellistä käsitteistöä ja ajattelutapoja ettei sitä voi pitää suurelle yleisöille eikä edes niin sanotulle valistuneelle lukijakunnalle osoitettuna. Käytännössä kirja avautuu ja kiinnostaa ensisijaisesti niitä, jotka kuuluvat samaan kuplaan eli “meihin” kuin kirjoittaja. Täten kirjaa silmäilevät ja lukevat ne, jotka ovat jo aiemmin pohtineet digikulttuuria ja digiajattelua sekä digiajan luonnetta. Kirjaa analysoidessani minua harmitutti juuri se, ettei Jylhämö problematisoi omia lähtökohtiaan. Käytännössä hän sijoittaa itsensä “kuplaan”, jossa etsitään mannheimilaisen vapaasti leijuva sivistyneistön hengessä totuutta digiajasta. Ketkä tähän ryhmään kuuluvat ja voivat kuulua? Voiko ryhmän esittämä digikritiikki vaikuttaa maailman menoon?
Kirjassa ei ole sellaista yhteen vetoa, josta selkeästi kävisi ilmi teoksen pääteesit. Kirjan viimeisessä luvussa Lopuksi kirjoittaja vertaa digikulttuurin hegemoniaa Alzheimerin tautiin. Digikulttuuri surkastuttaa Altzheimer taudin lailla muistin ja historian tajun. Kirjoittaja luonnehtii digikulttuurin vaihtoehtoista hallintaa myös metaforisesti vertaamalla sitä hevosella ratsastamiseen. Hevosella ajaminen on “harjoitus, jossa pienikin oman päättäväisyyden lipsahdus tuottaa sen, että putoaa selästä”.
Mielestäni Digi-askeesi. Kuinka elää ja ajatella digialisella aikaudella digi on silti tutustumisen arvoinen. Eittämättä se käsittelee myös olennaisia nykyajan kysymyksiä. Se ottaa niihin rohkeasti kantaa tavalla, joka inspiroinee ainakin joitakin jatkoajatuksiin. Kolmanneksi se on kirjoitettu pääasiallisesti lennokkaasti ja persoonallisella tavalla välttäen teoreettista jargonia ja hyödyntäen kirjoittajan arkisia kokemuksia elämästä digiajalla.
Ongelmallista on teoksen rakenne ja fokusointi. Eritelläänkö digi-askeesiia vaiko vastataan ensisijaisesti kysymykseen: miten elää ja ajatella digitaalisella aikakaudella? Oudolla tavalla Jylhämä liikkuu – melko irrallaan toisistaan – sekä yksilötasolla että koko talousjärjestelmän ja kulttuurin tasolla.
Kaiken kaikkiaan Digi-askeesi toimii mielestäni hyvänä kriittisenä johdatuksena ajatellen digimaailman ihmetyksiä. Mutta: samaa tematiikkaa analysoivia ja tätä esitystä syvällisempiä kirjoja toivottavasti (ja onkin kirjoitettu) kirjoitetaan lähiaikoina. Teoksen lukemista voi verrata vuorelle nousuun. Sen avulla päästää liikkeelle ja edetään huipun ulottuville. Huippua ei sen avulla kuinkaan valloiteta. Täten digitaalisen aikakauden maisemat eivät avaudu, ainakaan kaikilta värikkäiltä näkymiltään lukijalle.
Lähteet
MacIntyre, L. (2021). Totuudenjälkeinen. Suom. T.Toukola. Helsinki: Gaudeamus.
Mäkelä, M. ym. (2020). Kertomuksen vaarat. Tampere: Vastapaino.
Schmidt, E & Cohen, J (2013). The New Digital Age: Transforming Nations, Businesses, And Our Lives. New York: Alfred A. Knopf.”
Vahvanen, P (2018). Kone kaikkivaltias. EU.
Virtanen, M. ym. (toim.) (2020). Kertomuksen keinoin, Helsinki: Gaudeamus.