Käsky 2: Toimi ja elä yksilöllisesti

Näyttää siltä, että maailman tärkein asia on tuntea itsensä ja olla itsensä. Jokaisen tulee löytää ”oma juttunsa” ja seurattava sitä. Pohdin tämän uskonkappaleen luonnetta ja toteuttamismahdollisuuksia.
On kiistatonta, että työn ja muun elämän yksilöllistyminen on modernisoitumisen ja kapitalismin kypsymisen vahvistunut. Ajateltakoon vaikka uuden ja urbaanin ylemmän keskiluokan perheen arkiviikkoa. Ainakin työpäivinä toinen vanhemmista toimien yksin – vaikkapa yrittäjänä tai freelancerina – heittää itse hankkimaansa keikkaa tai vie läpi häneltä tilattua projektia. Toinen vanhemmista taas työssään toteuttaa hänelle yksilöllisesti asetettua tulostavoitetta valmistautuen yksilöllisen johtamismallin mukaiseen henkilökohtaiseen kehityskeskusteluun. Molemmat pyrkivät työssään toteuttamaan itseään. Yrittäjävanhempi vastaa itse omasta sosiaaliturvastaan. Palkansaajavanhemman palkka ja sosiaaliturva taas riippuu yhä enemmän tulospalkkiosta ja yksilöllisesti sovittavasta peruspalkasta.
Vapaa aikana vanhemmat liikuttavat itseään henkilökohtaisen ”personal trainerin” ja älypuhelimeen sovitetun yksilöllisen liikuntaohjelman ohjaamina. He pyrkivät myös ostamaan yksilöllisiä kulutustavaroita ”yksilöllistä ja räätälöityä” palvelua tarjoavista massatuotteita tarjoavista suuryrityksistä kuten Amazonilta. Iltaisin he lukevat psykokulttuuria ilmentäviä opaskirjoja: Kuuntele tunteitasi, Pistä persoonasi peliin, Sinua ei luotu turhaan ja Tunnista pelkosi- tunne itsesi.
Toinen lapsista käy lukiota ”yksilöllistä pedagogiaa” – ainakin periaatteessa – toteuttavien opettajien ja oman oppisuunnitelmansa puitteissa. He kuuntelevat myös itse valittuja soittolistojaan, jossa artistit yrittävät vimmatusti erottautua toisistaan musiikkikentällä, jossa ”skenet” ja niiden alati vaihtuvat muodit, lopulta määräävät muusikoiden ja laulajien omaperäisyydelle ahtaat rajat.
Väillä perheessä syntyy debatti vaikkapa siitä, mistä työttömyys johtuu. Tässä keskustelussa itse kukin pyrkii omaäänisesti argumentoimaan eri tavoin, että työttömyys johtuu ensisijaisesti työttömien yksilöiden kyvyttömyydestä, työhaluttomuudesta ja passiivisuudesta.
Siis: aikamme arki tekee yksilöllisyydestä ja siihen pyrkimisestä käytännön itsestään selvyyden, jota valtamedia ja siinä eritavoin suodattuneet liberalismin ja psykokulttuurin opit pönkittävät. Poliittinen liberalismihan asettaa yksilön valinnan -muun muassa vaaleissa – vapauden ylimmäksi arvoksi. Taloudellinen liberalismi puolestaan korostaa, että hyvä talous on markkinataloutta, joka perustuu talouden yksilötoimijoiden rationaalisiin ja omiin valintoihin vaikkapa yrittäjänä tai kuluttujana. Psykokulttuurissa individualismi ja yksilön palvonta painottuvat siten, että alun perin yksilön käyttäytymistä ja elämää tutkivan psykologian opit (esim. psykoanalyysi, humanistinen psykologia tai behaviorismi) ovat tihkuneet muun muassa median, elämäntapaoppaiden ja terapian ammatti-armeijan avulla kaikkialle elämäämme.
Vastaako käytäntö individualismin ja yksilöllisyyden kulttia? Kuinka yksilöllistä ja vapaasti valittua olemme työssä, opiskelussa ja vapaa-ajassa?
Tätä voi itse kukin tämän kirjoituksen lukija pohtia vaikkapa pitämällä viikkopäiväkirjaa yhdestä tavallisesta viikosta kirjaamalla siihen esimerkiksi viikon viisi päätöstään sekä työssä/opiskelussa että vapaa-ajalla.
Entä: jos useimmat ratkaisut ja valinnat vaikkapa työssä on tehty muualla. Kenties yrittäjän vapaus tehdä omaa työtään yksilöllisesti ja oman tahtinsa mukaan jää useinkin ”harvojen herkuksi”. Oletettu itsensä toteuttaminen ja persoonan peliin paneminen työssä jäänevät todellisuudessa vähiin. Etenkin tulosohjatun palkkatyöntekijän työssä useinkin leikitään omakohtaisesti sitoutunutta työntekijää. Jussi Vähämäen sanoin ”on oltava kiinnostunut kaikesta välittämästä mistään”.
Uuden keskiluokan elämässä yksilöllisyyden palvonta on johtanut myös siihen, että ihmiset ovat vetäytyneet irti kollektiivisista yhteiskunnallisista liikkeistä (kuluttajaliike, ammattiyhdistyliike, poliittiset puolueet ym.). Toki niitä voidaan seurata katsomosta käsin ja peukuttaen niitä vaikkapa sosiaalisessa mediassa, mielipidekyselyissä ja vaaleissa; mutta omaa panosta aktiiviseen toimimiseen näissä liikkeissä ei haluta antaa.
Edellä kuvattu individualismi ja siihen kytkeytynyt joukkovoiman halveksunta on johtamassa siihen paradoksaaliseen tilanteeseen, jossa yksilöiden omaa tahtoa ja itsenäisiä valintoja korostava elämäntapa on tuottanut tilanteen, jossa itsensä toteuttamisesta elämänsä sisällön tehnyt henkilö onkin se, joka antaa eniten muiden päättää elämästään.
Toinen oman kolumninsa ansaitseva kysymys on se, että onko yksilöllisen elämän maksimointi ollenkaan hyvä ja tavoiteltava elämänmalli ylipäätäänkään. Sata vuotta sitten Suomen maailman kartalle juossut moninkertainen kestävyysjuoksujen olympiavoittaja Paavo Nurmi, joka elämässään – niin juoksijana, yrittäjänä ja ihmissuhteissaan – halusi aina tehdä asiat omin päin. Toimittajille antamassaan haastattelussa 75-vuotisjuhliensa yhteydessä hän arvioi elämänmatkaansa lausuen heille – ja kaikille hänen yksinäistä ponnistelua ihannoiville: ”Olen elänyt turhaan.”