Kategoria: 12 käskyä

Edesmennyt äitini tapasi sanoa, että ”Suomihan on vapaa maa”. Tätä ilmausta hän käytti silloin, kun hän teki omaperäisen ja normeista poikkeavan valinnan. Vapaus merkitsi hänelle vapautta termin negatiivisessa merkityksessä eli vapautta pakon ja sääntöjen määräämän teon vastakohtana.

Mitä vapaus merkitsee tavalliselle suomalaisille? Mikä on vapauden arvo?

Aloitan kysymyksiin vastaamisen pohtimalla työn tekijän (joko palkkatyöntekijänä tai yrittäjänä) vapautta? Tässä yhteydessä ääripäät ovat yhtäällä hyvässä työmarkkina-asemassa oleva asiantuntija (esimerkiksi erikoislääkäri) ja toisaalla vain peruskoulun käynyt ja työkokemusta omaamaton pitkäaikaistyötön. Ensin mainittu voi halutessaan saada tai perustaa kuukaudessa työpaikan jotakuinkin mistä paikkakunnalta tahansa Suomessa. Viimeksi mainitun mahdollisuudet saada toimeentulon takaavaa työtä haluamaltaan paikkakunnalta ovat kiven takana. Toisilla on enemmän ja toisilla vähemmän vapautta.

Entä mielipiteen vapaus Suomessa. Huonon kirjallisen ja suullisen ilmaisutaidon omaava henkilö, etenkin jos hänellä ei ole hyviä suhteita vaikutusvaltaisiin tahoihin (esimerkiksi jonkun ”mediatalon” johtajaan), saa kyllä olla mitä mieltä tahansa jostakin asiasta. Edellyttäen, että hänellä on kohtuulliset digitaaliset taidot, hän voi toki vaikkapa Facebookissa tai Twitterissa julkistaa kannanottonsa. Mutta; kun verrataan tämän mielipiteen vaikutusta vaikkapa pääministerin tai Koneen johtajan julkiseen mielipiteen ilmaukseen, niin ero on kuin päivällä ja yöllä.  Vertauskuvallisesti toisella on vapaus nukkua Seinen siltojen alla; kun toinen majoittuu halutessaan Pariisin parhaimpaan hotelliin.

Lopputulemana olen sitä mieltä, että vapautta ei varauksetta kannata palvoa, vaikkakin on hyvä, että esimerkiksi Suomessa vain rajallisesti valvotaan sananvapautta ja ihmisillä on ainakin periaatteessa vapaus valita työpaikka tai perustaa yritys.  Sekä mielipiteen vapaus että vapaus työmarkkinoilla jakautuvat todellisuudessa eri väestöryhmillä hyvin eriarvoisesti.

Vapaus on abstrakti ja monitulkinnainen seikka. Kuten tunnettu vapauden filosofi Isaiah Berlin kirjoitti suomennetussa kirjassaan Vapaus, ihmisyys ja historia: ”Kunhan ihmisen määritelmää muokataan riittävästi, vapaus saadaan tarkoittamaan aivan mitä tahansa muokkaaja haluaa.”

Näyttää siltä, että maailman tärkein asia on tuntea itsensä ja olla itsensä. Jokaisen tulee löytää ”oma juttunsa” ja seurattava sitä. Pohdin tämän uskonkappaleen luonnetta ja toteuttamismahdollisuuksia.
On kiistatonta, että työn ja muun elämän yksilöllistyminen on modernisoitumisen ja kapitalismin kypsymisen vahvistunut. Ajateltakoon vaikka uuden ja urbaanin ylemmän keskiluokan perheen arkiviikkoa. Ainakin työpäivinä toinen vanhemmista toimien yksin – vaikkapa yrittäjänä tai freelancerina – heittää itse hankkimaansa keikkaa tai vie läpi häneltä tilattua projektia. Toinen vanhemmista taas työssään toteuttaa hänelle yksilöllisesti asetettua tulostavoitetta valmistautuen yksilöllisen johtamismallin mukaiseen henkilökohtaiseen kehityskeskusteluun. Molemmat pyrkivät työssään toteuttamaan itseään. Yrittäjävanhempi vastaa itse omasta sosiaaliturvastaan. Palkansaajavanhemman palkka ja sosiaaliturva taas riippuu yhä enemmän tulospalkkiosta ja yksilöllisesti sovittavasta peruspalkasta.
Vapaa aikana vanhemmat liikuttavat itseään henkilökohtaisen ”personal trainerin” ja älypuhelimeen sovitetun yksilöllisen liikuntaohjelman ohjaamina. He pyrkivät myös ostamaan yksilöllisiä kulutustavaroita ”yksilöllistä ja räätälöityä” palvelua tarjoavista massatuotteita tarjoavista suuryrityksistä kuten Amazonilta. Iltaisin he lukevat psykokulttuuria ilmentäviä opaskirjoja: Kuuntele tunteitasi, Pistä persoonasi peliin, Sinua ei luotu turhaan ja Tunnista pelkosi- tunne itsesi.
Toinen lapsista käy lukiota ”yksilöllistä pedagogiaa” – ainakin periaatteessa – toteuttavien opettajien ja oman oppisuunnitelmansa puitteissa. He kuuntelevat myös itse valittuja soittolistojaan, jossa artistit yrittävät vimmatusti erottautua toisistaan musiikkikentällä, jossa ”skenet” ja niiden alati vaihtuvat muodit, lopulta määräävät muusikoiden ja laulajien omaperäisyydelle ahtaat rajat.
Väillä perheessä syntyy debatti vaikkapa siitä, mistä työttömyys johtuu. Tässä keskustelussa itse kukin pyrkii omaäänisesti argumentoimaan eri tavoin, että työttömyys johtuu ensisijaisesti työttömien yksilöiden kyvyttömyydestä, työhaluttomuudesta ja passiivisuudesta.
Siis: aikamme arki tekee yksilöllisyydestä ja siihen pyrkimisestä käytännön itsestään selvyyden, jota valtamedia ja siinä eritavoin suodattuneet liberalismin ja psykokulttuurin opit pönkittävät. Poliittinen liberalismihan asettaa yksilön valinnan -muun muassa vaaleissa – vapauden ylimmäksi arvoksi. Taloudellinen liberalismi puolestaan korostaa, että hyvä talous on markkinataloutta, joka perustuu talouden yksilötoimijoiden rationaalisiin ja omiin valintoihin vaikkapa yrittäjänä tai kuluttujana. Psykokulttuurissa individualismi ja yksilön palvonta painottuvat siten, että alun perin yksilön käyttäytymistä ja elämää tutkivan psykologian opit (esim. psykoanalyysi, humanistinen psykologia tai behaviorismi) ovat tihkuneet muun muassa median, elämäntapaoppaiden ja terapian ammatti-armeijan avulla kaikkialle elämäämme.
Vastaako käytäntö individualismin ja yksilöllisyyden kulttia? Kuinka yksilöllistä ja vapaasti valittua olemme työssä, opiskelussa ja vapaa-ajassa?
Tätä voi itse kukin tämän kirjoituksen lukija pohtia vaikkapa pitämällä viikkopäiväkirjaa yhdestä tavallisesta viikosta kirjaamalla siihen esimerkiksi viikon viisi päätöstään sekä työssä/opiskelussa että vapaa-ajalla.
Entä: jos useimmat ratkaisut ja valinnat vaikkapa työssä on tehty muualla. Kenties yrittäjän vapaus tehdä omaa työtään yksilöllisesti ja oman tahtinsa mukaan jää useinkin ”harvojen herkuksi”. Oletettu itsensä toteuttaminen ja persoonan peliin paneminen työssä jäänevät todellisuudessa vähiin. Etenkin tulosohjatun palkkatyöntekijän työssä useinkin leikitään omakohtaisesti sitoutunutta työntekijää. Jussi Vähämäen sanoin ”on oltava kiinnostunut kaikesta välittämästä mistään”.
Uuden keskiluokan elämässä yksilöllisyyden palvonta on johtanut myös siihen, että ihmiset ovat vetäytyneet irti kollektiivisista yhteiskunnallisista liikkeistä (kuluttajaliike, ammattiyhdistyliike, poliittiset puolueet ym.). Toki niitä voidaan seurata katsomosta käsin ja peukuttaen niitä vaikkapa sosiaalisessa mediassa, mielipidekyselyissä ja vaaleissa; mutta omaa panosta aktiiviseen toimimiseen näissä liikkeissä ei haluta antaa.
Edellä kuvattu individualismi ja siihen kytkeytynyt joukkovoiman halveksunta on johtamassa siihen paradoksaaliseen tilanteeseen, jossa yksilöiden omaa tahtoa ja itsenäisiä valintoja korostava elämäntapa on tuottanut tilanteen, jossa itsensä toteuttamisesta elämänsä sisällön tehnyt henkilö onkin se, joka antaa eniten muiden päättää elämästään.
Toinen oman kolumninsa ansaitseva kysymys on se, että onko yksilöllisen elämän maksimointi ollenkaan hyvä ja tavoiteltava elämänmalli ylipäätäänkään. Sata vuotta sitten Suomen maailman kartalle juossut moninkertainen kestävyysjuoksujen olympiavoittaja Paavo Nurmi, joka elämässään – niin juoksijana, yrittäjänä ja ihmissuhteissaan – halusi aina tehdä asiat omin päin. Toimittajille antamassaan haastattelussa 75-vuotisjuhliensa yhteydessä hän arvioi elämänmatkaansa lausuen heille – ja kaikille hänen yksinäistä ponnistelua ihannoiville: ”Olen elänyt turhaan.”

Tämä käsky johdattaa minua ja meitä (mm. sosiaalisia ryhmiä ja liikkeitä) suuntaamaan pyrkimyksiämme ja toimintaamme todellisuustajuisesti eli pysymään totutussa ja ennalta rajatussa karsinassa. Mutta: mikä on lopulta todellista ja mahdollista?

Tajuatko todellisuuden?

Sinulle on tuttua, että kuulet vain kaikkialta monenmoisia vaatimuksia olla realisti. Ensinnäkin kunnioita tosiasioita ja hyväksy realiteetit. Täten esimerkiksi, jos olet tietynikäinen, suorittanut määrätyt tutkinnot ja olet vaikkapa nainen, niin sinulla on työnhakijana sangen rajoitetut mahdollisuudet.  Toiseksi sisäinen minäsi vaatii myös usein olemaan kuin muutkin: hyväksyt monien asioiden suhteen enemmistön mielipiteen ja mukaudut toisten toimiin.  Et halua olla unelmoija, rähinöitsijä tai erakko. Kolmanneksi otat herkästi vastaan asiantuntijoiden neuvoja, vaikkapa terveytesi suhteen. Neljänneksi sopeudut ”luonnollisiin muutoksiin” ja mukaudut muun muassa tietotekniikan vaatimiin alituisiin tietotekniikan päivityksiin. Ylimalkaan sinua kehotetaan tyytymään osaasi ja olemaan tekemättä itsestäsi numeroa.

Realismivaateet hyväksyt useimmiten automaattisesti itsesensuurisi ohjaamina vaatimatta kunnon argumentteja. Uskot ”mummoasi”, joka lauluyhtye Muksujen iskostaa sinuun tyytyä tilanteeseesi: ”Minun mummoni kiikkustuolissa yhä istuu luonani toisinaan ja hän istuu, kituu ja kuiskuttaa: Paljonkos muutat maailmaa?”

Mitä yhteiskunnallisten liikkeiden tulisi tavoitella?

Miten ja miksi meidän – kansalaisina, ammattiryhminä tai yhteiskunnallisina liikkeinä – tulee olla realisteja?

Useat kollektiivit –  toimintaympäristön murroksista huolimatta –  uskovat, että asiat sujuvat heidän kohdallaan kuten ennenkin. Esimerkiksi kirjakustannus ja kirjakauppa olettavat, että ihmiset jatkossakin lukevat kirjoja, vaikka yhä enemmän sähkökirjoja. Ammattiyhdistykset näyttävät yhä uskovan ensinnäkin, että ensinnäkin kokoaikainen työaika on jatkossakin palkkatyöntekijöiden enemmistöllä. Samalla kun oletetaan, että pitkäaikaiset työsuhteet (”toistaiseksi voimassaolevat”) säilyvät ensisijaisina työsuhteina. Täten jotakuinkin kaikkien alojen ammattiyhdistykset keskittyvät vakinaisten ja kokoaikaisten jäseniensä palkka- ja muiden työehtojen ajamiseen.

Kansalaiset ja yhteiskunnalliset liikkeet (kuten puolueet) haluavat tehdä ”järkevää ja vastuullista politiikkaa.”, missä pidetään ensiarvoisena sopeutumista talouden lainalaisuuksiin, suhdannevaihteluihin ja markkinavoimien liikkeisiin. Tähän liittyen yhteiskunnallisessa toiminnassa kaikilta vaaditaan olemaan realisteja ja hyväksymään ”talouden kovat faktat”. Yhtenä faktana valta-ajattelu pitää sitä, että vain kestävyysvajelaskelmien puitteissa on mahdollista tehdä merkittäviä julkisia menoja lisääviä yhteiskunnallisia uudistuksia. Vaaditaan, että Suomen – euroalueen ja Euroopan unionin jäsenenä – tulee olla mallioppilas ja noudattaa EU- ja Euroeliitin sääntöjä.

Näitä yhteiskuntatason realismivaateita ei juurikaan julkisuudessa ja käytännössä perustella, vaan lähes kaikki merkittävät suomalaista yhteiskuntaa muovaavat yhteiskunnalliset liikkeet ottavat ne jotakuinkin annettuna. Esimerkiksi kaikki eduskuntapuolueet näyttävät hyväksyvän sen, että politiikassa tulee mukautua finanssikapitalismin rakenteellisiin välttämättömyyksiin; kuten suhdannevaihteluihin ja tuleviin talouskriiseihin. Näin tekee myös ainoa perinteellisen kapitalismikriittinen Vasemmistoliitto; kuten myös Vihreän liiton harvat punavihreät Sosiaalidemokattisesta puolueesta puhumattakaan. Näyttävätpä nämä puolueet, kuten myös ammattiyhdistysliike, torjuvan jo talousajattelun yhden klassikon J. M. Keynesin (1883-1946) esittämän vaatimukseen täystyöllisyydestä eli siitä, että kaikille työkykyisille järjestetään riittävän tulon tarjoama työpaikka. Vastuullisuutta ja järkevyyttä eri puolueet haluavat osoittaa myös vaatiessaan perustuloa (takuutuloa), joka on alle 1000 euron kuukaudessa ja joka arkijärjen mukaan ei riitä kelvolliseen asuntoon, ravintoon sekä välttämättömiin tietoliikennekuluihin. Tämänkaltaiset vaatimukset ilmentävät vanhanaikaista köyhät syrjäyttävää köyhäinapua.

Toisinaan perusteluja ”järkevän politiikan” vaatimuksiin haetaan ottamalla vaarallisina esikuvina esiin ”järjettömiä” yhteiskunnallisia kokeiluja, kuten Kreikan velkakriisiin johtanut löyhäkätinen talous- ja yhteiskuntapolitiikka 2000-luvun alkuvuosina tai H. Cha’vesin käynnistämä kokeilu Venezuelassa tai B. Sandersin pyrkimys päästä ”sosialistina” Yhdysvaltojen presidentiksi viime vaaleissa.

1. Fisher on kirjassaan Capitalist Realism eritellyt ”kapitalistista realismia” periaatteena ja uskomuksena, joka rajaa ihmisten ja sosiaalisten liikkeiden toimintapiirin siten, että vain määrätyt uuskapitalistiset tavoitteet ja toimet ovat mahdollisia ja järkeviä.

Uskalla poiketa ladulta?

Entäs jos teenkin toisin? Kuuluisa psykiatri V. Frankl (1905-1997), joka joutui olemaan natsien keskitysleireissä kolme vuotta, kertoo kirjassaan, että ne harvat, jotka selvisivät hengissä leiriajastaan enemmänkin vahvan henkisen kuin ruumiillisen kunnon ansiosta. Hän itse ei hyväksynyt leirin realismia, johon kuului rajoittuminen päivittäiseen elonjäämistaisteluun (varasten vaikka toiselta vankilta leipäpalan) ja katsomus, jonka mukaan täältä ei ole paluuta. Franklilla oli päämäärä päästä vapaaksi ja toteuttaa psykiatrin ura. Tätä varten hän teki koko ajan leirissä havaintoja ja muistiinpanoja vankien ja vartijoiden käyttäytymisestä ja kehitteli omaa psykoterapiateoriaa eli logoterapiaa. Teorian mukaan vahva elämäntarkoitus, joka useinkin vaatii uskallusta ajatella ja tehdä toisin kuin realismi opettaa, antaa ihmisille parhaat välineet selviytyä omista kriiseistään.

Hulluissa ideoista ja tosin toimimisessa on toki riskinsä mutta myös mahdollisuutensa. J. Siltala kertoo – ilmestymisvuoden 2004 luetuimmassa tietokirjassa Työelämän huonontumisen lyhyt historia – henkilöistä, jotka irrottautuivat vakiintuneesta (mutta kuluttavaksi ja epämielekkääksi koetusta työstään ja urastaan) ja siirtyivät työttömiksi ja ”elämäntapayrittäjiksi” pelastaakseen ihmisarvonsa ja jopa henkensä.

Siispä: pyydä lohta vaikket todennäköisesti sitä saakaan. Unelmoi työpaikasta, jossa saat toteuttaa itseäsi ja saat ansaitsemaasi tunnustusta. Haaveile omasta asumisesta, jossa on riittävästi tilaa ja jossa ei ole häiritsevää melua ja ympäristösaasteita.

Unelmoivat joukkoliikkeet

Puolueet ja joukkoliikkeet voivat myös olla järjettömiä ja ylittää kapitalistisen realismin. Ne voivat tavoitella yhteiskuntaa, jossa markkinavoimat ovat avustavina renkeinä mutta kansalaiset suvereeneina isäntinä, jossa ei tarvitse odotella uutta lamaa ja jossa työpaikoilla ei tarvitse sopeutua kilpailun vaatimiin jatkuviin organisaatiomuutoksiin ja jossa työpaikka on taattu.

Historiasta löytyy todellisia, vaikkakin lyhytaikaisia, yhteiskuntia, joissa rahan ja markkinoiden valta ja tähän liittyvä hierarkia purettu. Yksi esimerkki oli Espanjan sisällissodan vuosi 1937 Kataloniassa, jossa työläismiliisijoukkojen ja ammattiyhdistysten piirissä vallitsi G. Orwellin mukaan ”sosialismin mieliala”. Monet luokkayhteiskunnan ”vaikuttimet – snobismi, rahanmetsästys, pomon pelko jne. – olivat yksinkertaisesti lakanneet olemasta”.

Uskaltakaa siis olla sellaisia realisteja, jotka vaativat mahdottomia. Kuten O. Wilde kirjoitti vuonna 1891: ”Kartta, jossa ei ole Utopiaa, ei ansaitse tutkimusta, sillä siitä puuttuu maa, jota kohti ihmiskunta on aina kulkenut.”

Liberalismin oppeihin kassikoista (esim. A. Smith) uusliberalismin puolesta puhujiin (kuten M. Friedman) on uskottu siihen, että tuotantovälineiden yksityisomistukseen perustuvassa kapitalismissa markkinat – tuottajien ja kuluttajien kohtauspaikkana -pitkässä juoksussa saavat aikaan kaikkien kannalta tehokkaimman ja taloudellisimman tuloksen. Markkinat ohjatkoon!
Näin onkin sellaisissa tapauksissa, joissa tasa-arvoisia tuottajia on monta ja kuluttajilla ovat tästä tietoisia ja vapaita sekä kyvykkäitä valitsemaan.
Käytäntö on useimmiten toisenlainen. Kapitalistisessa markkinataloudessa vahvimmat voittavat: syntyy tuottajien oligopoleja ja jopa monopoleja. Suomessa on tällä hetkellä kaksi yksityistä terveysjättiä (Mehiläinen ja Terveystalo), jotka hallitsevat ei-julkista terveys- ja sosiaalipalvelujen tarjontaa. Tämänkaltainen tilanne nostaa kustannuksia mutta tuskin parantaa palvelujen laatua. Monopolitilanne, jossa olisi vain yksi yksityinen tuottaja ja julkinen tilaaja olisi julkista monopoliakin pahempi paikka, koska julkista tuottajaa voitaisiin poliittisesti suunnata yksityistä tuottajaa paremmin ja näkyvämmin.
Markkinat eivät myöskään ratkaise työttömyysongelmaa. Oikeiston ja työnantajien pyrkimys kaiken keinoin (mm. eläkeiän korottaminen, työttömyyskorvausten alentaminen, opiskeluaikojen lyhentäminen) lisätä työvoiman tarjontaa ei ajankaan myötä ime ratkaisevalla tavalla työttömiä töihin. Työvoiman tarjonta ja kysyntä eivät tasapainotu. Näin ei käynyt muun muassa M. Thatcherin johtamassa Britanniassa – yhdessä viime vuosikymmenten uusliberalismin suurimmassa kokeilussa – vaan työttömyys säilyi korkeana.
Taiteessa markkinat enemmäkseen samanlaistavat ja laskevat taidetuotteiden taiteellista arvoa. Ajateltakoon vaikka populaarimusiikkia sekä meillä että maailmalla. Kaunokirjallisuudessa markkinat, etenkin joulumyynnissä, nostavat Suomessa esiin parikymmentä ”best-seller leimalla” varustettua kirjaa; muiden jäädessä taka-alalle.
Onko hyvä antaa markkinoiden ratkaista; kun ajatellaan tehokkuutta, taloudellisuutta, laatua ja innovatiivisuutta?

”1800- ja 1900-luku merkitsivät tekniikan harppauksellista kehitystä. Energia halpeni, yhteiskunta sähköistyi, liikenne nopeutui ja joukkotiedotusvälineet kehkeytyivät. Nämä ja monet muut tekniset innovaatiot muuttivat arkea, työelämää, taloutta ja koko kulttuuria useimmiten – mutta ei aina, kun otetaan huomioon niiden seurauksena syntyneet mm. ympäristöongelmat ja aseteollisuus – ihmisten kannalta parempaan suuntaan.
Miten on nyt? Uskotko tekniikan edistykseen 2010-luvun lähestyessä loppuaan?
Otetaanpa esimerkiksi kaksi ilmiötä.
Ensinnäkin: miten uusi tekniikka ja teknologia muuttavat työelämää parina seuraavana vuosikymmenenä?
Katoaako vanhoja työpaikkoja ja ammatteja enemmän kuin syntyy uusia?
Vähentääkö uusi tekniikka raskaita ja epäkiinnostavia työtehtäviä vai lisääkö se työn kaavamaistumista?
Lisääntykö vapaus vaiko kontrolli työelämässä?
Onko uusi tekniikka enemmän renki vaiko isäntä?
Toiseksi: miten virtualisaatio muovannee arkea ja elämänmenoa?
Kiristääkö virtuaalisen maailman kasvanut rooli – ja siihen liittyvä vaatimus olla aina läsnä -elämäämme?
Yhdistääkö sosiaalinen media meitä vai luoko se enemmän uusia ja toisistaan yhtä eroavampia ryhmiä ja kuplakulttuureja?
Kadotammeko historian tajun ajankohtaisuuden alttarille uuden mediatekniikan seurauksena?
Pinnallistuuko tietomme koskemaan vain irrallisia ja muodikkaita ilmiötä?
Katoaako syvällisempi tieto ja viisaus?
Uskotko edelleen tekniikan kehitykseen? Vai oletko samaa mieltä kuin Pekka Vahvanen, joka kirjassaan Kone Kaikkivaltias (Atena, 2018) väittää, että digitalisaatio (uuden tekniikan sydän) tuhoaa kaiken meille arvokkaan?”