Matkaopas vastakkainasettelujen ja polarisaation maailmaan

Arttu Saarisen Vastakkainasettelujen aika luotaa viimeisen kymmenen vuoden esillä ollutta aihepiiriä: yksilöiden ja ihmisryhmien välisiä vastakohtaisuuksia. Se erittelee erityisesti vastakkainasettelun polarisoitumista eri napoihin. Kirja painottuu poliittisen polarisaatioon ja Suomeen; mutta samalla se tarjoaa yleisen käsitteellisen työkalupakin ymmärtää sosiaalisten ryhmien ristiriitaisiksi koettuja suhteita. Miksi ryhmät eivät ymmärrä toisiaan? Miksi ne eivät halua olla tekemisessä keskenään? 

Johdannossa kirjoittaja painottaa, että kyseessä on “tietokirjamuotoinen yleisesitys” poliittisesta polarisaatiosta, joka ja on suunnattu laajalle yleisölle. Itse kuitenkin oletan sen kiinnostaa lähinnä politiikan aktiivisia harrastajia ja erilaisia ammattilaisia (esim. kansanedustajat, poliittiset toimittajat ja politiikan tutkijat) 

Mistä vastakkainasettelussa ja polarisaatiossa on kyse? 

Saarisen mielestä polarisaatio (synonyymina poliittinen polarisaatio) tarkoittaa ristiriitaista tilannetta, jossa kaksiryhmää on jyrkästi erimieltä jostakin ilmiöstä kokien samalla identiteettiensä eroavan selvästi toisistaan. Kirjoittaja nimeää kaksi polarisaation tyyppiä eli ideologisen ja affektiivisen polarisaation. 

Ideologisessa polarisaatiossa sosiaalisten ryhmien näkemykset poliittisista ilmiöistä eroavat perinpohjaisesti toisistaan. Politiikan Saarinen jäsentää kattavasti. Siinä ei ole kyse vain puolueista ja vaaleista. Politiikka muodostuu hänen mukaansa intressien, ideologioiden ja identiteettien pohjalta. Intressit ja ideologiat synnyttävät konflikteja poliittisten ryhmien välille. Politiikkaan sisältyy aina polarisoiva elementti. 

Saarisen tulkinnassa ideologinen polarisaatio ei lähtökohtaisesti ole huono asiaa vaan yhteiskunnan toimivuuden ja yhteiskunnallisen kehityksen elinehto. Tämä liittyy siihen, että ideologiat ovat välttämättömiä poliittisia välineitä. Ne siivittävät yhteiskunnallisia uudistuksia. Saarisen mukaan ne mahdollistavat sen, että kansalaisten ääni kuuluu. Siitä huolimatta, että ideologinen polarisaatio jakaa ihmisiä “meihin” ja “muihin”, niin tämänkaltainen vastakkainasettelu on siis monessa suhteessa toivottava tilanne. 

Saarisen mukaan vastakkainasettelun ja polarisaation ei-toivottavat ja kielteiset puolet kumpuavat affektiivisesta polarisaatiosta. Sillä hän tarkoittaa tunteiden korostumista polarisaation taustalla. Täten esimerkiksi eronteko muihin pohjaa negatiivisiin tunteisiin, joiden virittämänä toisten ihmisten muodostamat ryhmät nähdään tekopyhinä ja itsekkäinä. Affektiivinen polarisaatio heikentää ihmisryhmien välistä luottamusta ja lisää niiden välistä sosiaalista etäisyyttä. 

Kirjoittaja katsoo, että tunnepohjainen vastakkainasettelu tekee rakentavasta ja toisiaan kunnioittavasta keskustelusta mahdottoman. Affektiivinen polarisaatio muovaa debatista leimaavaa ja osallistujien henkikohtaisuuksiin kajoavaa. Samalla itsenäisen ajattelun ja järkiperäisen logiikan rooli keskustelussa heikkenee. 

Olen itsekin sitä mieltä, että polarisaatiolla ja vastakkainasettelulla on sekä positiivisia että negatiivisia yhteiskunnallisia vaikutuksia, Kenties polarisaatio voidaan jakaa hyvään ja pahaan. En kuitenkaan Saarisen lailla käsiteellisesti samaistaisi huonoa polarisaatiota affektiiviseen ja hyvää polarisaatiota ideologiseen polarisaatioon. Näin ensinnäkin, että en yksittäisten yksilöiden enkä sosiaalisten ryhmien kohdalla tee näin jyrkkää eroa järjen ja tunteen välillä. Järki, tunne (ja tahtokin) liittyvät yhteen, vaikka tutkijoilla ja koko tiedeinstituutiolla on tapana erottaa järki ja tieto tunteesta ja elämyksistä. Toiseksi olen sitä mieltä, historiasta löytyy yllin kyllin esimerkkejä, joissa järkiperäiset argumentit ja tieto, vaikkapa ulkopoliittisissa ja talouspoliittisissa kysymyksissä ovat johtaneet haittaa ja tuhoa tuottaviin vastakkainasetteluihin.  

Saarinen arvioi, että Suomessa affektiivinen poliittinen polarisaatio on kansainvälisesti vertaillen maltillista. Suurin osa suomalaisista ei suhteudu nykyään jyrkän kielteisesti itselleen vastakkaisia näkökantoja edustaviin poliittisiin ryhmiin. Myös ideologinen poliittinen polarisaatio on Suomessa melko lievää. 

Polarisaation laimeudesta olen samaa mieltä ja suomalainen vastakkainasettelu jää kauas amerikkalaisesta vastineestaan.  

Arvioitavassa kirjassa tekijä esittää viisi perussyytä sille, että polarisoituminen pysyy Suomessa vaimeana: 

  1. Suomalainen monipuoluejärjestelmä. 
  1. Suomalainen koulutusjärjestelmä, joka ei juurikaan eriarvoista sosiaalisia ryhmiä kuten vaikkapa Yhdysvalloissa. 
  1. Perinteinen media, joka pyrkii lopulta käsittelemään aiheitaan tasapuolisesti. 
  1. Uskonnon vähäinen merkitys Suomessa. 
  1. Toimiva yhteiskunta ja vahva luotto keskeisiin instituutioihin. 

Tämän lisäksi Saarinen korostaa, että suomalaisissa yliopistoissa on mahdollista esittää tiukkojakin kantoja; ilman että esittäjät joutuvat henkilökohtaisuuksiin menevän kritiikin ja vihapurkausten kohteiksi. 

Itse en pidä ilmapiiriä suomalaisissa kouluissa ja yliopistoissa näin auvoisena. Koulutusjärjestelmänne on 2000-luvulla kehittynyt yhtäällä sosiaalisesti valikoivaan suuntaan lisäten näin sosiaalista eriarvoisuutta ja vastakohtaisuuksien sytykettä. Yliopistoissakin tehokkuus ja kilpailtavuus korostuvat suvaitsevaisuuden ja valistuneen keskustelun kustannuksella. 

En myöskään luota perinteiseen median (esim. Ylen aamu ja Sanoma media) moniarvoisuuteen ja kykyyn estää negatiivista polarisaatiota.  Tästä on tuoreena esimerkkinä kuluvan vuoden talven ja kevään niin kutsuttu natokeskustelu. Keskustelu oli minusta sisällöllisesti yksipuolinen.  Tein helmikuun alusta toukokuun loppuun karkeaa määrällistä analyysia sekä Ylen aamun että Hesarin suhteen koskien niiden tarjoamia keskusteluja, haastatteluja ja juttuja, jotka käsittelivät Natoa ja Suomea.  Tulokset olivat karkeasti pyöristäen sellaisia, että ensinnäkin teeman suhteen mediassa esille päässeistä poliitikoista ja asiantuntijoista 80 %:tia näki, että Natoon liittyminen lisää suomalaisten turvallisuutta ja he olivat jäsenyyshakemuksen takana. Vain 15 %”tia ei ottanut kantaa ja ainoastaan 5%:tia ei halunnut Suomen hakeutuvan Natoon. 

Tähän liittyi se, että keskustelua hoputettiin, kun pyrittiin siihen, että jäsenyys olisi saatu jo ennen kesälomia. Samalla kansanäänestyksestä luovuttiin ja oikeusoppinut presidentti Sauli Niinistö kehtasi sanoa, että kaupallisten yhtiöiden Naton haluttavuutta luotailleet mielipideselvitykset voivat korvata perustuslaissa määritetyn kansanäänestyksen. 

Ylisummaan minusta suomalaisessa keskustelussa pyrkimykset yhden ajatustavan hegemoniaan ovat suurempi ongelma kuin sosiaalisten ryhmien vastakkainasettelu ja polarisaatio. Ajateltakoon vaikka tämän syksyn näkyvää debattia koskien “vastuutonta talouspolitiikkaa” ja siihen liittyvää “ylisuurta valtion velkaa” sekä “ylimitoitettua julkista sektoria”.  

Edellisestä huolimatta polarisaatiota tulee toki analysoida. Minusta tärkein teoksen Vastakkaisenasettelujen aika anti on se, että siinä on otettu esiin vastakohtaisuuksien ja polarisaation hyvät puolet. Polarisaatio ei ole pelkästään pahis vaan luonteva ja ymmärrettävä osa yhteiskuntaa etenkin ajatellen sen uudistamista ja, demokratiaa, mikäli demokratian ytimen katsotaan olevan ei niinkään puolueiden välisissä vaaleissa vaan kaikessa kansalaisten ja kansalaistyhmien vaikuttamisessa. 

Olenkin jotakuinkin samaa mieltä kuin Jyrki Hakonen, joka kirjassaan Konflikti, talous ja politiikka tähdentää, että jännitteitä ja vastakohtaisuuksia väkisinkin synnyttävät “uutta avaavat konfliktit” ovat demokratian kehityksen vetureita. Hänen mukaansa 2020-luvun demokraattinen politiikka ja ekologinen jälleenrakennus voi lähteä vain meitä jokaista voimaannuttavasta uskalluksesta tarttua yhteiskunnallisiin konflikteihin. 

Antti Saarisen Vastakkainasettelujen aika tarjoaa hienosti suomeksi kirjoitettua ja helposti sulateltavaa perustietämystä poliittisesta polarisaatiota kaikille politiikasta kiinnostuneille. Se vastaa omalla tavallaan kysymyksiin: mistä vastakkainasettelussa on kyse, mitä se merkitsee ja mikä siinä on hyvää? Kirjan saa luettua Helsingin ja Tampereen välisessä “puolentoista tunnin junassa”. Matkan polarisaation maailmaan tulisi kuitenkin jatkua tästä. Tähän tarvitaan syventäviä ja teemaa edelleen problematisoivaa analyysia. Itse esimerkiksi romuttaisin koko käsitteen vastakohtaisuus ja vaihtaisin sen termiksi ristiriita (konflikti) joka on historiallinen ja poliittinen käsite ilman turhaa psykologisointia ja liberaalin keskiluokkaista käytösetiikkaa. Vastakkainasettelu ja polarisaatio tulisi analyysissa myös kytkeä tiiviisti eri ajatusmallien hegemonisten taistelujen luotaamiseen.