MITEN TIETO MUUTTAA HISTORIAA JA MITEN HISTORIA MUUTTAA TIETOA?

MITEN TIETO MUUTTAA HISTORIAA JA MITEN HISTORIA MUUTTAA TIETOA?

Arviointi teoksista Peter Burke: Tiedon sosiaalihistoria (Gutenbergista Diderot’hon) 2023 ja Mikko Myllyntausta ym. Tiedonhistoria 2023

 

Tunteakseen ihmisen on tunnettava historia ja yhteiskunta, koska ne tuottavat sen, mitä ihminen on.

Ville-Juhani Sutinen

Kaksi opasta tiedon maailman

Tieto, informaatio ja totuus ovat olleet koko 2000-luvun näkyviä keskusteluteemoja. Osa meistä on kokenut tilanteen ”informaatioähkynä”. He jättävät sellaiset aiheet, kuten esimerkiksi tietoyhteiskunta, tietotalous ja innovaatiot, tietojohtaminen, tieto ja totuus, ”totuuden jälkeinen aika”, digitaalinen tieto ja tieto tarinana, aiheiden pohdinnan vähälle huomiolle silloin kun he hakevat uutta ymmärrystä ajastamme.

Yhtäällä tiedon vaikutusta yhteiskuntaan ja sen muuttuviin ajallisiin ja paikallisiin yhteyksiin eli historiaan ja toisaalla yhteiskunnan- historiana- vaikutusta tietoon on nähdäkseni syytä tarkastella. Tieto ei ole pyhän ja itseriittoisan ideamaailman olio, vaan arkiseen ja ihmisten sosiaalisesta käytäntöön nivoutuva voima. Saadakseni tietämystä tiedon sidonnaisuudesta historiaan tutustuin kahteen vuonna 2023 suomeksi ilmestyneeseen teokseen. Ensimmäinen on tunnetun kulttuurihistorian tutkijan Peter Burken Tiedon sosiaalihistoria (Gutenbergista Diderot’hon). Kirja julkaistiin alun perin englanniksi vuonna 2000. Toinen lukemani kirja on suomalaisten historiatutkimusta edustavien tekijöiden (Mikko Myllyntausta ynnä muut) yhteisteos Tiedonhistoria.

Tarkastelen seuraavassa näitä esityksiä kahdesta toisiinsa liittyvästä näkökulmasta: yhtäällä akateemisen tutkimuksen ja historian tutkimuksen näkökulmasta sekä toisaalla uutta tietoa etsivän ja ”valistuneen kansalaisen” horisontista. Mikä on kyseisten kirjojen anti ja merkitys?

Arviointini perustuu kolmen kysymykseen tarkasteluun: 1) Mistä kirjassa on kyse?  2) Miksi tietoa pitää eritellä historiallisena ilmiönä? sekä 3) Miten tietoa tarkastellaan historiatieteellisesti?

Mistä kirjoissa on kyse?

Burke on brittiläinen kulttuuri ja sosiaalihistorioitsija, joka on tutkinut erityisesti renessanssia eli kulttuurin ja aatehistorian murrosta, jossa 1400 – luvulta alkaen pyrittiin uudelleensynnyttämään Antiikin sivistys. Samalla kun renessanssin kehkeytymiseen liittyivät humanismin, individualismin ja osin nationalisminkin nousuaallot. Kirjassaan Tiedon sosiaalihistoria (Gutenbergista Diderot’hon)  Burke tutkii tiedon roolia yhteiskunnassa 1400-luvun puolivälistä 1700-luvun puoliväliin: kirjapainotaidon synnystä ja kehityksestä ranskalaisen encyklope’dien julkaisemiseen.

Burke käsittelee eksplisiittisesti eli julkikirjoitetusti vähän kysymystä, mitä tieto on. Hän tosin esittää, että tieto on sitä mitä ihmiset (yksilöinä ja ryhminä) pitävät tietona. Näin tietoa määritelessään hän tukeutuu tutkimuskeskustelussa paljon esiintyneeseen Peter Bergerin ja Thomas Luckmannin tiedon määritelmään tiedonsosiologisessa tutkielmassa Todellisuuden sosiaalinen rakentuminen Se ilmestyi suomeksi vuonna 1966 ja alun perin englanniksi vuonna 1966.  Tieto on heille symbolijärjestelmä, jonka avulla ihmiset kokevat pystyvänsä ratkaisemaan eteen nousevia ongelmia.

Palatakseni Burken vastauksiin kysymyksiin siitä, mitä on tieto yleensä ja mitä se tarkoittaa erityisesti erilaisissa historiallisissa konteksteissa, on löydettävissä lisävalaistusta tarkastelemalla teoksen rakennetta. Varhaismodernin aikana tieto kirjoittajan mielestä tieto kytkeytyy ja ruumiillistuu tietoammatteihin, tiedon yhteisöihin (kuten kirkko, yliopisto, kirjasto, museo, tietoa keräävä valtion hallinto ja kauppatoiminta), uusiin teoreettisiin ajatustapoihin (ennen muuta empirismi) sekä (luonnon)tieteiden läpimurtoon 1500 – luvusta alkaen. Näitä Burke analysoi kirjassaan luku luvulta pohjaten kirjoituksensa aiemmin pitämiinsä luentoihin ja niiden pohjalta tehtyihin esseisiin.

Tiedon historia on Mikko Myllyntaustan, Annastiina Mäkilän, Johanna Skurnikin ja Veli Virmajoen toimittama kokoomateos. Se koostuu kymmenestä erityisanalyysista kohdistuen joko yhteiskunnalliseen ilmiöön (esimerkiksi museot) tai teoreettiseen erityskysymyksen (kuten tietämättömyys tiedonhistoriassa). Tämän lisäksi esitys alkaa johdannolla Lähtökohtia tiedonhistorian ja päättyy lukuun Epilogi – Unelma yhtenäisyydestä. Kirjoittajat ovat suomalaisia tutkijoita pääsääntöiesti historian (tutkimuksena) kentällä.

Tässä kirjassa on tietoa eritelty ja määritelty eksplisiittisesti Burken esitystä enemmän. Näin myös tiedonhistorian paikkaa tutkimusalana on haluttu määrittää tutkimuksena, jolla on oma suhteellisen itsenäinen tutkimuskohde. Kirjan ensimmäisessä luvussa kirjoittajat esittävät, että he ymmärtävät tiedon sosiaalisti rakentuvana ilmiönä, jonka kriteerit määrittyvät historiallisessa ja maantieteellisessä kontekstissa. Tietoa on se, mitä historiallinen toimija omana aikanaan ja omassa kontekstissaan pitää tietonaan. Täten tietoa on vaikkapa potilaiden kokemustieto ja onnettomuuksien silminnäkijöiden tieto, mikäli nämä toimijat uskovat siihen.

Koska edellä kuvattu tapa määrittää tieto on laaja, niin se tuottaa ongelmia muun muassa siksi, että näin ollen kaikki sosiaalisen todellisuuden ilmiöt voidaan, ainakin periaatteessa, tulkita tiedoksi. Tällöin määritys saattaa menettää rajauskykynsä: kun kaikki on tietoa niin mikään ei ole tietoa. Tästä umpikujasta selviytymiseksi etenkin Tiedon historian ensimmäisessä ja viimeisessä luvussa kirjoittajat esittelevät kansainvälisen tiedonhistorian ja tieteenhistorian auktoriteettien (esimerkiksi Lorraine Daston ja George Sarton) argumentteja edellä esitettyä laajaa tiedon määritelmää suppeamman version puolesta. Tämä helpottaa tutkimuksen kohdentamista juuri ajassa ja paikassa liikkuviin tietoilmiöihin.

Varauksista huolimatta kaikki oikeastaan kaikissa tekijäryhmän kirjoittaman teoksen luvuissa tiedon joustavaa ja väljää määritystä pidetään tutkimuksen kannalta hedelmällisenä. Näin siksi, että täten tutkimus voi eritellä moninaisia tietoilmiöitä, kuten kyseessä olevassa kirjassa on tehtykin. Siinähän on tutkittu muun muassa masennuskokemuksia, matkakertomuksia, museokokoelmia ja arkeologisia esineitä tietona. Tiedon laaja määritys on tarpeen myös sen, että tietoa ei nähdä vain rationaalisen ajattelun tuotteena vaan elimellisessä yhteydessä toimintaa ohjaaviin uskomuksiin. Näin monet ”kulttuurihistorialliset ilmiöt” (kuten vaikkapa Karelianismi” Suomen taiteessa) avautuvat sekä tiedon historian että ideologian tutkimukselle.

Miksi tietoa pitää eritellä historiallisena ilmiönä?

Burke käsittelee kirjassaan vain vähän sitä, miksi tarvitaan tiedon sosiaalihistoriallista tutkimusta.  Hänen esitykselleen asettama tavoite on intellektuaalinen ja akateeminen: ”suunnattoman intellektuaalisen maaston tiedustelu”. Toinen kirjoittajan asettama tulkinta tiedonhistorian tehtävästä liittyy kysymykseen yhteiskunnan vaikutuksesta tietoon. Tiedonhistorian- yhdessä erityisesti tiedonsosiologian eri versioiden kanssa -pyrkimyksenä on vieraannuttaa lukija siitä käsityksestä, että tieto ja sen totuus ovat riippumattomia sosiaalisista tekijöistä kuten sosiaalista ryhmistä ja niiden intresseistä.

Burken teos, vaikka se keskittyykin tietoon varhaismodernissa, auttanee kirjoittajan mukaan ymmärtämään myös 2000-luvun myöhäismodernin tietoilmiöitä kuten vaikkapa skeptisismin korostunutta nykyasemaa. Burke viittaa siihen, että Francis Baconin kuuluisassa pamfletissa Novum  Organum  1600-luvulla erottamat neljä ”idolatyyppiä” estävät nykyäänkin totuuden etsimistä. Näitä ovat heimon idolat (ihminen kaiken, kuten myös tiedon, mittana), luolan idolat (yksilöiden tekemät virhee ), teatterin idolat (filosofien opinkappaleet) ja torin idolat (yhteisymmärryksen vaatimukset).

Tiivistäen arvioitavan kokoomateoksen kirjoittajat katsovat, että tiedonhistorian tärkein anti on siinä, että se mahdollistaa tiedon ja tietämisen laaja-alaisena historiallisena ilmiönä. Samalla se heidän mukaansa kykenee hyödyntämään monen tyyppisiä lähdeaineistoja. Tiedonhistoria lisännee myös vuoropuhelua tiedon tutkimuksen erityisalojen, kuten tietoteoria, aatehistoria ja tiedonsosiologia, välillä. Kirjoittajien mielestä tiedonhistoria omaa myös ajankohtaista yhteiskunnallista relevanssia. Samalla se antaa uuden ja selkeyttävän näkökulman keskusteluun nykyhetkessä, jossa tieto ja totuus ovat päivittäisen debatin kohteina; samalla kun tutkijoita ja tiedettä arvostellaan ja kyseenalaistetaan.

Miten tietoa tarkastellaan historiatieteeellisesti?

Burke näkee tiedonhistorian tutkimuskohteena olevan tiedon laajalaisena ja moniaineksena ilmiötä. Tieto on sitä mitä yhteiskunnassa pidetään tietona sekä kollektiivien että yksilöiden toiminnassa. Sama liberalistinen orientaatio luonnehtii myös tiedonhistorian metodologiaa: tutkimusaineistoiksi käyvät monenlaiset lähteet ja sen aineistojen analyysimetodeiksi erilaiset tavat. Kirjoittaja toteaa, että tiedon sosiaalihistorian sopiviksi lähteiksi käyvät kaikki tutkittavassa tilanteessa vaikuttavat ja luotettavat dokumentit. Teoksessa on kuitenkin hyödynennetty lähinnä vain kirjoitettuja tekstiä: tiedosta kirjoittaneiden oppineiden (ennen muuta filosofit ja politiikan teoreetikot) kirjoitukset kuten myös vaikka oppilaitosten opetussuunnitelmat, globaalia kauppaa käyvien suuryhtiöiden tilikirjat ja henkilökohtaiset muistelmat.

Toisessa arviotavassa teoksessa Tiedonhistoria tutkimusmateriaaleja käsitellään julkituodusti enemmän kuin Burken esityksessä. Tämä on luontevaa, koska kirja tukeutuu lukuihin, jotka käsittelevät kirjoittajien omia rajattuja tutkimuksia. Näin ollen useat kirjoittajat painottavat sitä, että tiedonhistoria on jotakuinkin kaikkiruokainen ajatellen hyödynnettäviä lähdeaineistotyyppejä. Kokoomateoksessa pohjustetaan sellaista tiedonhistoriaa, joka tietokäsityksensä ansiosta voi aatehistoriaa ja tieteenhistoriaa laajemmin eritellä tietoilmiöitä. Sen toivotaan valottavan tieteenhistoriaa relevantimmin vaikkapa luonnontieteen yhteyttä käsityöläisyyteen ja tekniikkaan. Tiedonhistorialta odotetaan myös sellaista tutkimusotetta, joka tavoittaa marginalisoidut toimijaryhmät ja sen mitä he pitävät tietona. Esimerkiksi kyseisen kirjan luvussa Tieteestä tietoon – Masennuskäsite tutkimuksen kohteena ja tiedon tuottajana – tutkittu masentuneiden potilaiden kokemustietoa. Luvussa Kolonialismin haaste historian tutkijoille – Informantit, tutkimusmatkailijat ja kartantekijät on pohdittu erilaisten lähdemateriaalien purevuutta ja luotettavuutta selvitettäessä koloniasoitujen ja marginalisoitujen väestöryhmien tietoa ja elämää.

Burken Tiedon sosiaalihistoria Gutenbergista Diderot’hon on matka etupäässä kirjallisen ja painetun tiedon sosiokulttuuriseen historiaan tiedon kasvun ensimmäisellä kaudella varhaismodernissa ajassa. Myllyntaustan ja muiden toimittama/kirjoittama esitys esittelee tiedonhistorian uutena tieteenhistorian ja aatehistorian kanssa osin kilpailevana uutena historian tutkimuksen alana. Toki osa kirjoittajista korostaa; näiden yhteistyötä historian tutkimusta hedelmöittävänä avauksena. Kirjan eritysanalyyseissa havainnollistetaan tiedonhistorian merkitystä ”pienten tietoilmiöiden” ymmärtämisessä.

Kannattaako lukutarjoukseen tarttua?

Oletan, että tässä arviotavien kirjojen mahdolliset lukijat voidaan jakaa neljän tyyppiin, jotka oman kiinnostuksensa ja tietoperustansa mukaisesti lähestyvät näitä kahta esitystä eri näkökulmista. Tyypit ovat seuraavat. Ensinnäkin tietoilmiöistä vain vähän kiinnostuneet. Heille tiedonhistoria on tuntematon tutkimusala. Toiseksi lukijoita voi olla tiedonhistoriaan, vaikkapa opiskelumateriaalina, tutustuneet, lukijat, joiden lukulistalla tietoilmiöt eivät kuitenkaan ole kärkisijoilla. Kolmanneksi mahdollisia lukijoita ovat ne, joita motivoi halu lisätä omaa ymmärrystä menneisyyden tai (ja) nykyajan tiedon muutoksesta; vaikka he eivät ole tunnekaan sitä ohjelmallista tiedonhistoriaa, jota tässä käsitellyt kirjat edustavat. Neljäs lukijatyyppi on sekä tiedonhistorian tuntija että erilaisista tietoilmiöistä hyvin kiinnostunut. Itse edustan lähinnä kolmatta tyyppiä, kun taas arvioitavien kirjojen kirjoittajat ovat malliesimerkkejä neljännestä tyypistä.

En suosittele kirjoihin tutustumista kahdelle ensimmäiselle lukijatyypille. Näin siksi, että molemmat teokset ovat vaikealukuisia ja akateemisen viileitä. Muun muassa paljon kirjoittanut ja luettu kulttuurihistorian tutkija Burke ei juurikaan esitä omia tulkintoja esimodernin tietokäsityksestä ja tiedon läpimurrosta. Hän jättää lopulta vähällä huomiolle näiden varhaismodernin tietoilmiöiden yhteydet jälkimoderniin tietoyhteiskuntaan. Kolmannen tyypin lukijalle näiden kahden teoksen lukeminen lienee vaivan arvoista. Tutustumista on syytä ainakin harkita. Neljännen lukijatyypin edustaja lienee jo perehtynyt niihin ja hän kykenee suhteuttamaan käsityksiään näissä teoksissa esitettyihin tulkintoihin ja väitteisiin. Ehkäpä tämän tyypin näkökulmasta arviotavia teoksia on hyödyllistä ei vain lukea vaan myös analysoida ja arvioida. ”

 

 

 

 

Digikulttuurin ylivalta uhkaa matkaa kohti parempaa maailma. Kirja- arvio Kimmo Jylhämön teoksesta Digi-askeesi

“Jylhämö, Kimmo: Digi-askeesi. Miten elää ja ajatella digitaalisella aikaudella. Vastapaino, 2022. 255 sivua. 

Vastapainon toimitusjohtajan, toimittajan ja filosofian harrastajan Kimmo Jylhämöm teos Digi-askeesi ilmestyi joulukuussa 2022. Esityksessä kirjoittaja käy rohkeasti kiinni digiteknologian ja koko virtuaalisen digimaailman suuriin kysymyksiin. Kirja on kantaaottava pamfletti. Kirjoittaja opponoi digitaalista kulttuuria ja koko digitaalista aikakautta vastaan. Hän korostaa traditionaalisten analogisten toiminta-, viestintä- ja ajattelutapojen positiivista merkitystä ihmisen hyvän kannalta. Analoginen olomuoto, vastakohtana digitaaliselle, perustuu samankaltaisuuksiin eikä automatiikkaan. Tähän liittyen hänen mielestään analoginen ajatus- ja toimintatapa painottaa ihmisen fyysisyyttä ja kehollisuutta erotuksena digikulttuurin abstraktista ihmiskäsityksestä, jossa ihminen nähdään informaation ja symbolien virtuaalisena käsittelijänä. Jylhämö peräänkuuluttaa syvällistä sekä kulttuurin ja yhteiskunnan rakenteisiin ulottuvan kriittisen ajattelun merkitystä. Tätä auttaa perinteellisen kirjallisuuden (etenkin paperisten kirjojen) keskittynyt ja hidas lukeminen digijulkaisujen poukkoilevan ja nopeatempoisen selailun sijasta. 

Valtaosa Digi-askeesin sivuista maalaakin synkkiä uhkakuvia valtavista ongelmista, joita digitaalisen teknologiaan nojaava kulttuuri tuottaa. Digimaailman voimavirrat haittaavat kestävää oppimista ja asioiden ymmärtämistä. Enää ei Jylhämän mukaan ehditä erotella tärkeää ja vähemmän tärkeää tietoa.  

Toimittajana Jylhämö kiinnittää paljon huomiota mediaan. Näin erityisesti kirjan luvussa Media, josta ei pääse ulos. Journalistinen “objektiivista totuutta” etsivä journalismi hiipuu vähitellen.  Samalla uusi, sirpaleinen, vaikutelmiin sekä toimittajien henkilökohtaiseen brändäykseen perustuva media kutoo verkon, josta on vaikea rimpuilla ulos. Uudenlainen media luo uuden uljaan mediariippuvaisen ihmisen. 

Jylhämö käyttää käsitettä totuusduuni.  Se tarkoittaa ammattia ja työtehtävää, jolla on autonomiaa ja jossa intressittömästi tavoitellaan totuutta. Tämä ideaalin tulisi olla periaatteessa kaikkien totuusduunien eli erityisesti toimittajan, yliopistojen ja tutkimuslaitosten tutkijan sekä kustannustoimittajan toiminnan ohjain. Käytännössä taloudelliset paineet, autonomiaa kaventaneet organisaatiouudistukset ja määrällisten suoritteiden palvonta ovat syöneet edellytyksiä toimia tämän ihanteen suuntaisesti. 

Kirjoittaja erittelee järjen muutosta, jossa järki välineistetään.  Järki eli ajattelu, ideointi ja suunnittelu suunnataan ratkaisujen etsimiseen annetuille ongelmille; kuten vaikkapa “kestävyysvaje” ja Suomen “liian suuri valtion velka”. Nykytilanteessa valtaa pitävät haluavat tehostaa olemassa olevia käytäntöjä keinoina päästä ennalta määrättyihin tavoitteisiin. Suuria rakenteellisia vaihtoehtoja ei etsitä eikä niitä kaivata. Julkinen, ajatteluun ja pohdintaan perustuva keskustelu, jossa arvioitaisiin myös teknologian kehityssuuntia ja esitettäisiin rakenteellisia vaihtoehtoja, on lähes kadonnut.  

Pääosin Digi-askeesi jäsentää digikulttuurin heikkouksia ja sen tulevaisuusuhkia. Jossain määrin Jylhämö esittelee myös vaihtoehtoja digitaaliselle kulttuurin ylivallalle. Näitä ovat tietyllä tapaa ymmärretyn objektiivisuuden ja tietoteoreettisen realismin kategorioiden pelastaminen. Median, journalismin ja ihmistieteellisen tutkimuksen tulisi kumminkin yrittää tavoitella toimijoista riippumattoman todellisuuden tiedollista ymmärrystä. Toinen tärkeä hallitsevien digikäytäntöjen vastustamisen tapa olisi se, että toimijat (yksilöt ja organisaatiot) ottaisivat aikaa itselleen.  Heidän (ja niiden) tulisi tarkastella oman elämänsä ja ajattelutapansa juuria ja lähtökohtia. Olisi syytä kysyä: mistä saa olennaista tietoa ja miten elää? 

Termi askeesi tarkoittaa teologiassa, ihmistieteissä kuten myös arkitajunnassa, vetäytymistä ja kieltäytymistä. Koska Jylhämö kuitenkin tarkastelee myös aktiivista vastarintaa ja luo suuntaviivoja toisenlaisille ajattelulle, niin en pidä esityksen perusotsikkoa Digi-askeesi oikeutettuna. Kirjan otsikonhan tulisi vastata tekstin pääsisältöä.  Täten parempia otsikkoja olisivat olleet esimerkiksi digikulttuurin kritiikki tai digikulttuurin vaarat. Nähdäkseni teoksen alaotsikko eli Miten elää ja ajatella digitaalisella aikaudella olisi toiminut koko kirjankin otsikkona, koska se ilmentää hyvin esityksen ydintä ja houkuttelee lukijoita yhtä hyvin kuin termi digi-askeesi. 

Jylhämön analyysissa yksilö ja kollektiiviset (yhteiskunnalliset) rakenteet sotkeutuvat toisiinsa tavalla, joka ei lisää hänen teesiensä purevuutta.  Miten se, että Taavi Tavallinen kieltäytyy käyttämästä sosiaalisen median tunnettuja välineitä (esim. Facebook. Instagram ja Twitter) voisi muuttaa julkisia palveluja, joita tarjotaan näillä kanavilla? Miten yksittäiset yksilöt – esimerkiksi opiskelupaikkaa tai työpaikkaa hakevina – voivat toimia, jos oppilaitos tai yritys tukeutuu rekrytoinnissa digitaaliseen tekoälyyn sekä parvilogiikkaan? Mistä syvällistä ja kriittistä tietoa sekä vaihtoehtoja etsivä digiajan kapinallinen vastustaja saa materiaalia tilanteessa, jossa digitaalisen kapitalismin rakenteelliset tekijät muuttavat ihmistieteellisen tutkimuksen “digitieteeksi”, joka kaappaa perinteellisten ihmistieteiden paikan samalla kun se esittää kommentaareja vallitsevan keskusteluun ja esittää ratkaisuja hallitsevan agendan asettamiin kysymyksiin. Toiseksi: millä tavoin on saatavissa tietoa olennaista tosiasioista koskien maailman tapahtumista ja sen nykytilasta, jos totuutta etsivä journalismi ja media kutistuvat?.Kolmanneksi; miten yksilö pystyy muovaamaan syvällistä ja kriittistä näkemystä, jos tätä avittava kirjallisuus (em. Tiedekirjat ja “tietoa etsivät tietokirjat”) kuolee. 

Vaikka kirja on kirjoitettu suomeksi. niin se sijoittuu vähintä yhtä paljon kansainväliseen kuin kansalliseen keskusteluun filosofiassa, ihmistieteissä, poliittisessa teoriassa ja yleismediassa. Teoksessa on satakunta kirjallista lähdettä, joista puolet on ulkomaisten kirjoittajien tuotoksia. Enemmistä tutkimukseen tukeutuvista lähteistä (tutkimusartikkelit ja ns. tiedekirjat) on myös ulkolaisten tekijöiden aikaansaannoksia ja kirjoitettu lähinnä englanniksi. 

En ymmärrärrä sitä, miksi Jylhämö on melkein kokonaan sivuuttanut suomalaisen keskustelun koskien digitaalista teknologiaa, taloutta ja kulttuuria. En kaipaa näitä rituaalin tähden enkä kirjoittajan oppineisuuden osoittamiseksi vaan erittelyn rikastamiseksi uusilla tulokulmilla. Ensinnäkin digitaalisen median ja digitaalisen ajan hallitsevan tietokäsityksen vaikutuksesta on myös meillä debatoitu osana analyysia “totuuden jälkeisestä ajasta” (esim. Vihma ym. 2018 ja McIntyre 2022/2018). Tarinoiden valtaa on myös Suomessa ja suomeksi eritelty sangen aktiivisesti (em. Virtanen ym. 2020 ja Mäkelä ym. 2020). Tarinallisuuden lisääntymistä mediassa, tietokirjallisuudessa ja tutkimusteksteissä on pidetty uhkana syvälliselle ajattelulle, vahvalle argumentoinnille ja ylipäätään totuuden etsinnälle. 

Minusta on valitettavaa, että tekijä ei kommentoi eikä suhteuteta omia tulkintojaan vuonna 2018 ilmestyneeseen jännittävään Pekka Vahvasen esitykseen Kone kaikkivaltias. Kuinka digitalisaatio tuhoaa kaiken meille arvokkaan. Tässä yhteydessä Vanhanen tarkastelee digitalisaation kielteisiä vaikutuksia. Hänen mukaansa digitaalinen teknologia vähentää elämänlaatua, informaatiovyöry häiritsee keskittynyttä ajattelua samalla kun ihmissuhteet typistyvät tykkäyksiksi ja hymiöiksi yksityisyyden kadotessa digiyhtiöiden (em. Facebook) toteuttaman valvonnan vaikutuksesta. Jylhämön kirjassa nämä samat ilmiöt ovat myös kriittisen tarkastelun kohteita. Olisi ollut kiintoisaa lukea Jylhämön avaamana siitä. miten hänen tulkintansa, väitteensä ja perustelunsa eroavat Vanhasen ajatuksista joko niitä täydentäen tai niitä kiistäen. 

Jylhämön esitys on aikalaisdiagnoosi nykyajasta, jonka hän nimeää digitaaliseksi aikakaudeksi.  Tähän liittyi tietoteknologian muutos yhä digitaalisemmaksi; mutta myös vähemmän tunnettu ilmiö eli alustatalouden tulo globaalin talouden perusmalliksi. Alustatalous käyttää internetin sijaan pikkuohjelmia vaikkapa Androidin tai Facebookin kaltaisten sosiaalisten medioiden alustoilla. Kirjoittajan mukaan digitaalinen aikakausi syntyi vuonna 2013, jolloin Googlen kaksi johtajaa julkaisivat teoksen The New Digital Age: Transforming Nations, Businesses , and Our Lives (Schmidt & Cohen 2013). 

Jylhämö ei selvitä sitä, kenelle hän on esityksensä suunnattu. Hän käyttää vaihtelevasti ilmauksia hyvä lukija, sinä ja me. Kirjassa hyödynnetään siksi paljon filosofista ja ihmistieteellistä käsitteistöä ja ajattelutapoja ettei sitä voi pitää suurelle yleisöille eikä edes niin sanotulle valistuneelle lukijakunnalle osoitettuna. Käytännössä kirja avautuu ja kiinnostaa ensisijaisesti niitä, jotka kuuluvat samaan kuplaan eli “meihin” kuin kirjoittaja. Täten kirjaa silmäilevät ja lukevat ne, jotka ovat jo aiemmin pohtineet digikulttuuria ja digiajattelua sekä digiajan luonnetta. Kirjaa analysoidessani minua harmitutti juuri se, ettei Jylhämö problematisoi omia lähtökohtiaan. Käytännössä hän sijoittaa itsensä “kuplaan”, jossa etsitään mannheimilaisen vapaasti leijuva sivistyneistön hengessä totuutta digiajasta. Ketkä tähän ryhmään kuuluvat ja voivat kuulua? Voiko ryhmän esittämä digikritiikki vaikuttaa maailman menoon? 

Kirjassa ei ole sellaista yhteen vetoa, josta selkeästi kävisi ilmi teoksen pääteesit. Kirjan viimeisessä luvussa Lopuksi kirjoittaja vertaa digikulttuurin hegemoniaa Alzheimerin tautiin. Digikulttuuri surkastuttaa Altzheimer taudin lailla muistin ja historian tajun. Kirjoittaja luonnehtii digikulttuurin vaihtoehtoista hallintaa myös metaforisesti vertaamalla sitä hevosella ratsastamiseen. Hevosella ajaminen on “harjoitus, jossa pienikin oman päättäväisyyden lipsahdus tuottaa sen, että putoaa selästä”.  

Mielestäni Digi-askeesi. Kuinka elää ja ajatella digialisella aikaudella digi on silti tutustumisen arvoinen. Eittämättä se käsittelee myös olennaisia nykyajan kysymyksiä.  Se ottaa niihin rohkeasti kantaa tavalla, joka inspiroinee ainakin joitakin jatkoajatuksiin. Kolmanneksi se on kirjoitettu pääasiallisesti lennokkaasti ja persoonallisella tavalla välttäen teoreettista jargonia ja hyödyntäen kirjoittajan arkisia kokemuksia elämästä digiajalla. 

Ongelmallista on teoksen rakenne ja fokusointi. Eritelläänkö digi-askeesiia vaiko vastataan ensisijaisesti kysymykseen: miten elää ja ajatella digitaalisella aikakaudella? Oudolla tavalla Jylhämä liikkuu – melko irrallaan toisistaan – sekä yksilötasolla että koko talousjärjestelmän ja kulttuurin tasolla. 

Kaiken kaikkiaan Digi-askeesi toimii mielestäni hyvänä kriittisenä johdatuksena ajatellen digimaailman ihmetyksiä. Mutta: samaa tematiikkaa analysoivia ja tätä esitystä syvällisempiä kirjoja toivottavasti (ja onkin kirjoitettu) kirjoitetaan lähiaikoina. Teoksen lukemista voi verrata vuorelle nousuun. Sen avulla päästää liikkeelle ja edetään huipun ulottuville. Huippua ei sen avulla kuinkaan valloiteta. Täten digitaalisen aikakauden maisemat eivät avaudu, ainakaan kaikilta värikkäiltä näkymiltään lukijalle. 

 

Lähteet 

MacIntyre, L. (2021). Totuudenjälkeinen. Suom. T.Toukola. Helsinki: Gaudeamus. 

Mäkelä, M. ym. (2020). Kertomuksen vaarat. Tampere: Vastapaino.  

Schmidt, E & Cohen, J (2013). The New Digital Age: Transforming Nations, Businesses, And Our Lives. New York: Alfred A. Knopf.” 

Vahvanen, P (2018). Kone kaikkivaltias. EU. 

Virtanen, M. ym. (toim.) (2020). Kertomuksen keinoin, Helsinki: Gaudeamus. 

 

 

Matkaopas vastakkainasettelujen ja polarisaation maailmaan

Arttu Saarisen Vastakkainasettelujen aika luotaa viimeisen kymmenen vuoden esillä ollutta aihepiiriä: yksilöiden ja ihmisryhmien välisiä vastakohtaisuuksia. Se erittelee erityisesti vastakkainasettelun polarisoitumista eri napoihin. Kirja painottuu poliittisen polarisaatioon ja Suomeen; mutta samalla se tarjoaa yleisen käsitteellisen työkalupakin ymmärtää sosiaalisten ryhmien ristiriitaisiksi koettuja suhteita. Miksi ryhmät eivät ymmärrä toisiaan? Miksi ne eivät halua olla tekemisessä keskenään? 

Johdannossa kirjoittaja painottaa, että kyseessä on “tietokirjamuotoinen yleisesitys” poliittisesta polarisaatiosta, joka ja on suunnattu laajalle yleisölle. Itse kuitenkin oletan sen kiinnostaa lähinnä politiikan aktiivisia harrastajia ja erilaisia ammattilaisia (esim. kansanedustajat, poliittiset toimittajat ja politiikan tutkijat) 

Mistä vastakkainasettelussa ja polarisaatiossa on kyse? 

Saarisen mielestä polarisaatio (synonyymina poliittinen polarisaatio) tarkoittaa ristiriitaista tilannetta, jossa kaksiryhmää on jyrkästi erimieltä jostakin ilmiöstä kokien samalla identiteettiensä eroavan selvästi toisistaan. Kirjoittaja nimeää kaksi polarisaation tyyppiä eli ideologisen ja affektiivisen polarisaation. 

Ideologisessa polarisaatiossa sosiaalisten ryhmien näkemykset poliittisista ilmiöistä eroavat perinpohjaisesti toisistaan. Politiikan Saarinen jäsentää kattavasti. Siinä ei ole kyse vain puolueista ja vaaleista. Politiikka muodostuu hänen mukaansa intressien, ideologioiden ja identiteettien pohjalta. Intressit ja ideologiat synnyttävät konflikteja poliittisten ryhmien välille. Politiikkaan sisältyy aina polarisoiva elementti. 

Saarisen tulkinnassa ideologinen polarisaatio ei lähtökohtaisesti ole huono asiaa vaan yhteiskunnan toimivuuden ja yhteiskunnallisen kehityksen elinehto. Tämä liittyy siihen, että ideologiat ovat välttämättömiä poliittisia välineitä. Ne siivittävät yhteiskunnallisia uudistuksia. Saarisen mukaan ne mahdollistavat sen, että kansalaisten ääni kuuluu. Siitä huolimatta, että ideologinen polarisaatio jakaa ihmisiä “meihin” ja “muihin”, niin tämänkaltainen vastakkainasettelu on siis monessa suhteessa toivottava tilanne. 

Saarisen mukaan vastakkainasettelun ja polarisaation ei-toivottavat ja kielteiset puolet kumpuavat affektiivisesta polarisaatiosta. Sillä hän tarkoittaa tunteiden korostumista polarisaation taustalla. Täten esimerkiksi eronteko muihin pohjaa negatiivisiin tunteisiin, joiden virittämänä toisten ihmisten muodostamat ryhmät nähdään tekopyhinä ja itsekkäinä. Affektiivinen polarisaatio heikentää ihmisryhmien välistä luottamusta ja lisää niiden välistä sosiaalista etäisyyttä. 

Kirjoittaja katsoo, että tunnepohjainen vastakkainasettelu tekee rakentavasta ja toisiaan kunnioittavasta keskustelusta mahdottoman. Affektiivinen polarisaatio muovaa debatista leimaavaa ja osallistujien henkikohtaisuuksiin kajoavaa. Samalla itsenäisen ajattelun ja järkiperäisen logiikan rooli keskustelussa heikkenee. 

Olen itsekin sitä mieltä, että polarisaatiolla ja vastakkainasettelulla on sekä positiivisia että negatiivisia yhteiskunnallisia vaikutuksia, Kenties polarisaatio voidaan jakaa hyvään ja pahaan. En kuitenkaan Saarisen lailla käsiteellisesti samaistaisi huonoa polarisaatiota affektiiviseen ja hyvää polarisaatiota ideologiseen polarisaatioon. Näin ensinnäkin, että en yksittäisten yksilöiden enkä sosiaalisten ryhmien kohdalla tee näin jyrkkää eroa järjen ja tunteen välillä. Järki, tunne (ja tahtokin) liittyvät yhteen, vaikka tutkijoilla ja koko tiedeinstituutiolla on tapana erottaa järki ja tieto tunteesta ja elämyksistä. Toiseksi olen sitä mieltä, historiasta löytyy yllin kyllin esimerkkejä, joissa järkiperäiset argumentit ja tieto, vaikkapa ulkopoliittisissa ja talouspoliittisissa kysymyksissä ovat johtaneet haittaa ja tuhoa tuottaviin vastakkainasetteluihin.  

Saarinen arvioi, että Suomessa affektiivinen poliittinen polarisaatio on kansainvälisesti vertaillen maltillista. Suurin osa suomalaisista ei suhteudu nykyään jyrkän kielteisesti itselleen vastakkaisia näkökantoja edustaviin poliittisiin ryhmiin. Myös ideologinen poliittinen polarisaatio on Suomessa melko lievää. 

Polarisaation laimeudesta olen samaa mieltä ja suomalainen vastakkainasettelu jää kauas amerikkalaisesta vastineestaan.  

Arvioitavassa kirjassa tekijä esittää viisi perussyytä sille, että polarisoituminen pysyy Suomessa vaimeana: 

  1. Suomalainen monipuoluejärjestelmä. 
  1. Suomalainen koulutusjärjestelmä, joka ei juurikaan eriarvoista sosiaalisia ryhmiä kuten vaikkapa Yhdysvalloissa. 
  1. Perinteinen media, joka pyrkii lopulta käsittelemään aiheitaan tasapuolisesti. 
  1. Uskonnon vähäinen merkitys Suomessa. 
  1. Toimiva yhteiskunta ja vahva luotto keskeisiin instituutioihin. 

Tämän lisäksi Saarinen korostaa, että suomalaisissa yliopistoissa on mahdollista esittää tiukkojakin kantoja; ilman että esittäjät joutuvat henkilökohtaisuuksiin menevän kritiikin ja vihapurkausten kohteiksi. 

Itse en pidä ilmapiiriä suomalaisissa kouluissa ja yliopistoissa näin auvoisena. Koulutusjärjestelmänne on 2000-luvulla kehittynyt yhtäällä sosiaalisesti valikoivaan suuntaan lisäten näin sosiaalista eriarvoisuutta ja vastakohtaisuuksien sytykettä. Yliopistoissakin tehokkuus ja kilpailtavuus korostuvat suvaitsevaisuuden ja valistuneen keskustelun kustannuksella. 

En myöskään luota perinteiseen median (esim. Ylen aamu ja Sanoma media) moniarvoisuuteen ja kykyyn estää negatiivista polarisaatiota.  Tästä on tuoreena esimerkkinä kuluvan vuoden talven ja kevään niin kutsuttu natokeskustelu. Keskustelu oli minusta sisällöllisesti yksipuolinen.  Tein helmikuun alusta toukokuun loppuun karkeaa määrällistä analyysia sekä Ylen aamun että Hesarin suhteen koskien niiden tarjoamia keskusteluja, haastatteluja ja juttuja, jotka käsittelivät Natoa ja Suomea.  Tulokset olivat karkeasti pyöristäen sellaisia, että ensinnäkin teeman suhteen mediassa esille päässeistä poliitikoista ja asiantuntijoista 80 %:tia näki, että Natoon liittyminen lisää suomalaisten turvallisuutta ja he olivat jäsenyyshakemuksen takana. Vain 15 %”tia ei ottanut kantaa ja ainoastaan 5%:tia ei halunnut Suomen hakeutuvan Natoon. 

Tähän liittyi se, että keskustelua hoputettiin, kun pyrittiin siihen, että jäsenyys olisi saatu jo ennen kesälomia. Samalla kansanäänestyksestä luovuttiin ja oikeusoppinut presidentti Sauli Niinistö kehtasi sanoa, että kaupallisten yhtiöiden Naton haluttavuutta luotailleet mielipideselvitykset voivat korvata perustuslaissa määritetyn kansanäänestyksen. 

Ylisummaan minusta suomalaisessa keskustelussa pyrkimykset yhden ajatustavan hegemoniaan ovat suurempi ongelma kuin sosiaalisten ryhmien vastakkainasettelu ja polarisaatio. Ajateltakoon vaikka tämän syksyn näkyvää debattia koskien “vastuutonta talouspolitiikkaa” ja siihen liittyvää “ylisuurta valtion velkaa” sekä “ylimitoitettua julkista sektoria”.  

Edellisestä huolimatta polarisaatiota tulee toki analysoida. Minusta tärkein teoksen Vastakkaisenasettelujen aika anti on se, että siinä on otettu esiin vastakohtaisuuksien ja polarisaation hyvät puolet. Polarisaatio ei ole pelkästään pahis vaan luonteva ja ymmärrettävä osa yhteiskuntaa etenkin ajatellen sen uudistamista ja, demokratiaa, mikäli demokratian ytimen katsotaan olevan ei niinkään puolueiden välisissä vaaleissa vaan kaikessa kansalaisten ja kansalaistyhmien vaikuttamisessa. 

Olenkin jotakuinkin samaa mieltä kuin Jyrki Hakonen, joka kirjassaan Konflikti, talous ja politiikka tähdentää, että jännitteitä ja vastakohtaisuuksia väkisinkin synnyttävät “uutta avaavat konfliktit” ovat demokratian kehityksen vetureita. Hänen mukaansa 2020-luvun demokraattinen politiikka ja ekologinen jälleenrakennus voi lähteä vain meitä jokaista voimaannuttavasta uskalluksesta tarttua yhteiskunnallisiin konflikteihin. 

Antti Saarisen Vastakkainasettelujen aika tarjoaa hienosti suomeksi kirjoitettua ja helposti sulateltavaa perustietämystä poliittisesta polarisaatiota kaikille politiikasta kiinnostuneille. Se vastaa omalla tavallaan kysymyksiin: mistä vastakkainasettelussa on kyse, mitä se merkitsee ja mikä siinä on hyvää? Kirjan saa luettua Helsingin ja Tampereen välisessä “puolentoista tunnin junassa”. Matkan polarisaation maailmaan tulisi kuitenkin jatkua tästä. Tähän tarvitaan syventäviä ja teemaa edelleen problematisoivaa analyysia. Itse esimerkiksi romuttaisin koko käsitteen vastakohtaisuus ja vaihtaisin sen termiksi ristiriita (konflikti) joka on historiallinen ja poliittinen käsite ilman turhaa psykologisointia ja liberaalin keskiluokkaista käytösetiikkaa. Vastakkainasettelu ja polarisaatio tulisi analyysissa myös kytkeä tiiviisti eri ajatusmallien hegemonisten taistelujen luotaamiseen. 

Miltä tietokirjallisuuden tulevaisuus näyttää? (Essee lehdessä Kulttuurintutkimus 1/2020)

”Essee
Ilkka Pirttilä
Miltä tietokirjallisuuden
tulevaisuus näyttää?
Tietokirjallisuudella on hyvät mahdollisuudet säilyttää nykyinen vankka
asemansa myös 2020-luvun edetessä.
Vaihtoehtoja tälle ovat: 1) nykykäytäntöjen hiominen ja tekninen uudistaminen, 2) tietokirjallisuutta, kaunokirjallisuutta ja mediaesityksiä yhdistävien hybridien luominen sekä
tietokirjallisuuden alalajien risteyttäminen ja 3) sivistysvaltion edellyttämän valistavan tiedon tuottaminen.

Nykyään tietokirjallisuuta (ei-fiktiivistä
kirjallisuutta) ostetaan ja luetaan vähintään yhtä paljon kuin kaunokirjallisuutta (fiktiivistä kirjallisuutta) – ainakin jos
oppikirjat otetaan mukaan (Repo 2021).
Suomalaiset arvostavat tietokirjallisuutta ja hyödyntävät sitä monipuolisesti eri tarkoituksiin. Tietokirjoista odotetaan saatavan neuvoja siitä, miten toimia erilaisissa ongelmatilanteissa, kuten
vaikkapa puiden istutuksessa tai unettomuuden vaivatessa. Osa lukijoista
haluaa tietokirjoja lukemalla oppia erilaisten ihmisten ja eri kulttuureita edustavien ihmisten ajatusmaailmoista ja
toimintatavoista. Pieni lukijaryhmä etsii tietokirjoista uskoa ja evästystä
maailman muuttamiseen. (Vrt. Hiidenmaa 2017; Pirttilä 2022; Winther&Jensen & Pitkänen 2021.)

Kestääkö tietokirjan suosio ja vahva asema myös kuluvana vuosikymmenenä? Millainen on tietokirjallisuuden
lähitulevaisuus?

Esitän neljä skenaariota, joista kolmessa tietokirjallisuuden menestys ja
suosio jatkuvat ja vain yhdessä sen olemassaolo on uhattuna. Skenaariot ovat:
asemansa säilyttävä tietokirjallisuus,
hybridisoitunut tietokirjallisuus, sivistävä tietokirjallisuus ja tietokirjallisuuden loppu.

Tekstini tietokirjallisuuden mahdollisista tulevaisuuksista perustuu skenaariomenetelmään. Menetelmässä nykytilasta tunnistetaan ne prosessit, jotka johtavat kohteena olevan ilmiön vaihtoehtoisiin tulevaisuuksiin. Skenaariomenetelmällä ei tehdä varsinaisia ennusteita tulevaisuudesta, vaan sillä tuodaan esiin erilaisia mahdollisuuksia, jotka ovat jostakin arvonäkökulmasta hyviä ja toivottavia tai huonoja ja kartettavia. Skenaariot ovat tarkoituksellisesti karikatyyreja eli liioiteltuja kuvia kohteestaan. Tämä osaltaan tukee sitä,
että kehitetyt skenaariot eroavat riittävän selvästi toistaan, mikä on hyvän skenaariotarkastelun tärkeä kriteeri. (Tapio
ym. 2020.)

Tietokirjallisuutta koskevassa tutkimuskirjallisuudessa skenaariomenetelmää ei juuri ole sovellettu tulevaisuuden ennakointiin. Sosiologian tutkija ja tietokirjailija Maaria Linko (2016) on
tarkastellut tietokirjallisuuden nykyistä ja osin tulevaa ongelmallista asemaa median – sekä yleismedian että sosiaalisen median – hallitsemassa selailukulttuurissa. Tietokirjallisuuden professori Pirjo Hiidenmaa (2020) pitää 2020-luvun tietokirjallisuuden yhtenä tärkeimpänä muutostrendinä tietokirjan tarinallistumista, mikä vaikuttaa sekä tietokirjan sisäisten että ulkoisten rajojen murtumiseen (ei-fiktiivisen
ja fiktiivisen kirjallisuuden eron hämärtymiseen). Samalla hän ounastelee, että tietokirjailijan oma ääni ja persoonallisuus tulevat painottumaan tarinallisen otteen vahvistumisen myötä.

Kansalliskirjaston eläköitynyt ylikirjastonhoitaja, tietokirjailija Kai
Ekholm (2021b) on soveltanut skenaariomenetelmää lukemisen kehityskulkujen erittelyyn tekstissään ”Lukemisen
tulevaisuus”. Hän esittää, että lähivuosina seuraavat kolme skenaariota leimaavat lukemisen tulevaisuutta:
• Kaikki ympärillämme on muutoksessa, mutta emme halua puuttua siihen liikaa,
• kaikki on vaihtanut paikkaa, olemme
digitaalinen kansakunta sekä
• pahin on tapahtunut.

Nämä kolme tulevaisuusmallia ovat – ajatellen kirjallisuuden asemaa – negatiivisia ja ne uhkaavat ajaa kirjallisuuden
lukemisen marginaaliin harvojen harrastukseksi. Ekholmin näkökulma on suunnattu kirjallisuuteen yleensä ja erityisesti kaunokirjallisuuteen. Tietokirjallisuuden tulevaisuutta hän ei eksplisiittisesti
tarkastele oikeastaan ollenkaan.

Asemansa säilyttävä
tietokirjallisuus

Ensimmäisessä skenaariossa tietokirjallisuuden asema, suosio ja sisältö säilyvät jotakuinkin nykyisen kaltaisena. Myöskään tietokirjallisuuden lukijakunnassa ei oleteta tapahtuvan suuria muutoksia.
Tässä vaihtoehdossa Suomen luetuimmat tietokirjallisuuden alalajit ovat
yhdeksän vuoden päästä samoja kuin nytkin: elämäkerrat ja muistelmat, historiateokset ja erilaiset oppaat sekä tietteen ja tutkimuksen popularisoinnit (vrt. Ekholm 2021a). Lukijat ovat lähiulevaisuudessakin sangen valikoituneita. Lukeminen on erikoistunutta osaryhmiin. On olemassa esimerkiksi juuri terveysoppaiden ja muun terveyskirjallisuuden uskollisia lukijoita sekä historiallisen kirjallisuuden faneja.

Toki tietokirjallisuuden luonteessa
tapahtuu tässä skenaariossa uudistumista. Tietokirjojen yhteydet sähköisistä lähteistä saatavaan tietoaineistoon tiivistyvät. Voi olla, että ainakin elämäkertojen ja erilaisten historiatarkastelujen kohdalla kirjoittajan asema korostuu sekä tarinallisuus voimistuu tulevaisuudessa yhä nykyistäkin näkyvämmin. (Vrt. Hiidenmaa 2020.)

Tietokirjallisuuden toimijakenttä onmyös lähivuosina jotakuinkin samanlainen kuin nyt, joskin lukijoiden merkitys
vaikkapa lukupiirien tuella kasvaa. Kustantajien erilaistuminen on lisääntynyt. Erityisiin kysymyksiin keskittyviä pienkustantamoja on tullut lisää. Ehkäpä myös erilaiset muut organisaatiot, kuten
yliopistot, virastot ja järjestöt, kustantavat yhä enemmän itse tarvitsemaansa tietokirjallisuutta.

Digitalisaatio ja virtualisaatio lisäävät sähköisten kirjojen osuutta julkaistussa tietokirjallisuudessa. Äänikirjat
eivät kuitenkaan nouse käyttäjien suureen suosioon tietokirjallisuuden kentällä samalla tavoin kuin fiktiivisessä kirjallisuudessa.
Tämä ensimmäinen mahdollinen skenaario suomalaisen tietokirjallisuuden hahmolle ulottuen vuoteen 2029 on nykyisyyden silmin helppo hahmottaa,
koska nykymenon oletetaan jatkuvan. Melko selväpiirteisesti eri alalajeihin
jakaantunut ja vähintäänkin puoliammattimaisesti kirjoitettu tietokirjallisuus on luettua ja edelleen merkittävä
osa suomalaista kulttuuria.

Hybridisoitunut
tietokirjallisuus

Toisessa skenaariossa tietokirjallisuus luo nahkansa muuttaen sisältöään ja
muotoaan. Se hybridisoituu eli yhdistää vähintään kahta ainesta. Etenkin tietokirjallisuuden ulkoiset rajat suhteessa
fiktiiviseen kirjallisuuteen ja mediateksteihin hämärtyvät. Yhtenä jo ilmestyneenä esimerkkinä tästä on Anna Kortelaisen Uusi Viipuri (2021). Kirjassa yhdistetään asiaproosaa, esseistikkaa ja
historiallista tarkastelua. Tässä skenaariossa esseet ja novellit voivat usein kytkeytyä dokumentaariseen ja faktapohjaiseen esitykseen. Faktat ja fiktiot nivelletään toisiinsa. (Browse, Gibbons, &
Hatavara 2019; Hiidenmaa 2020.)

Tietokirjallisuuden hybridimallin mukaan 2020-luvulla biofiktiot ja
autofiktiot lisäävät edelleen suosiotaan. Biofiktiossa tekijä kirjoittaa todellisuuden henkilöstä (autofiktiossa itsestään)
elämäkerran tukeutuen todellisten tapahtumien ja tosiasioiden lisäksi
mielikuvitukseensa. Yksi esimerkki on Johanna Venhon Tove Janssonin elämänkulkua kartoittava Syyskirja (2021). Tässä uudessa tietokirjoittamisen tavassa kirjoittajan ääni ja tarinointitaito
painottuvat. Rajanveto tietokirjailijan ja proosakirjailijan välillä muuttuu nykyistä vaikeammaksi. Luova tietokirjoittaminen (creative nonfiction) lisää suosiotaan. (Gutkind 2012.)

Kasvava osa tietokirjallisista esityksistä lähestyy hengeltään tiettyjä mediaesityksiä, kuten tutkivan journalismin raportteja ja faktaperusteisia erikoisartikkeleita. Vuonna 2029 yhä useampi
tietokirja voikin olla aluksi median reportaasi tai blogikirjoitus, joista sitten
niputetaan yhtenäinen tietokirja.

Tietokirjallisuus niveltyy yhä enemmän olemassa olevan digitaalisen verkkoaineiston kanssa ja täydentyy tätä
kautta. Tietokirjoissa lisääntyvät merkittävästi linkit sähköiseen materiaaliin joiden avulla lukija saa lisätietoa. Tietokirjan tekstiin kytkeytyy yhä enemmän audiovisuaalista esitystä: dokumenttifilmejä, kirjoittajien haastatteluja ynnä muuta.

Hybridisoitumisen myötä tietokirjallisuus muokkautuu yhä enemmän
lukijoiden aktiviteetin virittämänä sosiaalisen median välityksellä. Lukijat
ohjaavat kysymyksillä ja vastauksilla tietokirjallisten esitysten sisältöä. Tietokirja voi muuntua kirjoittajan ja lukijoiden välisten ”digitaalisten kirjeiden” koosteeksi.
Kaiken kaikkiaan 2030-luvulle tultaessa tietokirjallisuuden ulkoiset rajat hämärtyvät ja hybridejä muodostuu uusille rajamaille. Tietokirjallisuuden
sisällä, tietokirjallisuuden alalajien suhteen, tapahtuu myös rajojen ylittämisiä ja erilaisten yhdistelmien nousua. Kantaaottavat ja esseistiset historiatarkastelut yleistyvät. Näin kehittyy sellaisia
tietokirjallisuuden uusia alalajeja, joissa voidaan ottaa aineksia ei vain kahdesta vaan vaikkapa neljästä tietokirjallisuuden alalajista. Täten kirjoitetaan yhä enemmän esimerkiksi sellaisia kirjoja,
jotka ovat yhtä aikaa tutkimuksia, mielipidekirjoja, oppikirjoja ja esseitä. (Vrt.Hiidenmaa 2020.)

Hybridisoituneen tietokirjallisuuden skenaariossa hybridejä tuottaa ensinnäkin fiktiivisen ja ei-fiktiivisen kirjallisuuden rajan hämärtyminen. Toiseksi näitä yhdistelmiä aikaansaavat tietokirjallisuuden alalajien ylitykset.

Mikäli tämä skenaario toteutuu painokkaasti, niin voidaan olettaa sen takaavan tietokirjallisuuden näkyvän aseman
myös koko 2020-luvulla – osana muuta kirjallisuutta ja mediatuotantoa.

Sivistävä tietokirjallisuus

Kolmannessa skenaariossa tietokirjallisuus nostaa arvoaan ja suosiotaan suomalaisessa yhteiskunnassa, eikä vain säilytä niitä. Tähän on löydettävissä ainakin neljä syytä:
• työelämän tarpeet,
• yhteiskunnan ja kulttuurin muuttuminen,
• keskustelu totuudesta sekä
• ihmisten uudet elämänvalinnat ja
arvostukset.

Nämä kaikki nostavat sisällöllisesti perinteellisen, mutta muodollisesti modernisoidun tietokirjallisuuden merkitystä. Muotoa koskeva modernisointi tarkoittaa ennen muuta kirjallisen tekstin
rikastamista kuva- ja äänimateriaalilla
sekä linkityksillä uusiin verkosta löydettäviin tietoaineistoihin.
Työelämän tarpeet lisäävät nimenomaan tietoon – eikä emotionaalisesti
värittyneisiin tarinoihin – keskittyvän tietokirjallisuuden merkitystä työelämän toimijoille yksilöinä.

Viime vuosina on korostettu työelämän vaativan moniosaajia (multitasking) eli henkilöitä, jotka toimenkuvassaan yhdistävät monentyyppistä osaamista ja tekevät vaikkapa yhden työpäivän aikana hyvin erilaisia tehtäviä. Vaade kuitenkin  on vain osatotuus. Työssä vaaditaan myös rajautunutta ja keskittynyttä erikoisosaamista. Spesialistit voivatkin olla koko 2020-luvun työmaailman halutuimpia osaajia. He tarvitsevat nimenomaan sellaista erikoistunutta ammattitietoa
ja -taitoa, jota tietokirjallisuus ennen kaikkea oppikirjallisuutena ja tutkimuskirjallisuutena tarjoaa. (Vrt. Collins
2014.)

Edellisessä kappaleessa kuvatun tendenssin vastaisesti – tai sitä täyden täen – tietokirjallisuus, kuten erilaiset
tutkimustiedon popularisoinnit, antaa erikoistuneille työelämän toimijoille verkottuneessa ja globaalissa maailmassa tarvittavaa yleissivistystä. Muun
muassa tekniikkaan ja talouteen keskittyvät insinöörit ja ekonomistit tarvitsevat nykyistä laajempaa tietämystä yhteiskunnasta ja kulttuurista, kuten myös ekologiasta ja biologiasta (Nussbaum 2011). Tätä tietämystä tarjoaa yhteiskunnallisiin ja humanistisiin kysymyksiin keskittyvä tietokirjallisuus tiedekirjoina, esseinä ja mielipidekirjoina.
Meneillään olevana vuosikymmenenä suuret kysymykset ihmiskunnan,
valtioliittojen ja kansallisten yhteiskuntien suunnasta koetaan polttaviksi.
Täten tullaan aktiivisesti pohtimaan globaalin kapitalismin rajoja ja tulevaisuutta, sekä erilaisia ympäristöongelmia
ja etenkin ilmaston muutosta. Tässä arvioinnissa ja keskustelussa osa 2020-luvuntietokirjallisuudesta tarjoaa omintakeisia ja hedelmällisiä näkökulmia sekä uutta empiiristä tietoa.

Tietokirjallisuudella on sanansa
sanottavana myös ajatellen jo 2010-
luvulla alkanutta keskustelua ”totuudenjälkeisestä ajasta”, joka jatkunee 2020-luvun edetessä. Debatissa on pohdittu ja pohdittaneen sekä toden ja valheellisen tiedon ominaisuuksia että tiedon ja sen
totuuden ehdottomuutta ja suhteellisuutta suhteessa tiedon tuottajiin, esittäjiin sekä vastaanottajiin. (Lehtonen
2021; McIntyre 2021.)

Talouden ja työelämän muutos 2020-luvulla nostavat välillisesti tietokirjallisuuden merkitystä. Ihmisille tarjoutuu mahdollisuus vähentää työaikaa ja työhön tiiviisti liittyvää opiskeluaikaa. Täten ihmisillä on aikaa ja energiaa lukea yleisempää – välittömistä
ammatillisista hyötynäkökulmista irrotettua – kirjallisuutta. Tämä kannustaa innostumaan ja paneutumaan usein
vaativaan mutta mielenkiintoiseen tietokirjallisuuteen.
Tässä skenaariossa sivistävä tietokirjallisuus toimii sivistysvaltion
nousun yhtenä tekijänä. Se pyrkii, luottaen tietokirjallisuuden traditioihin,
antamaan lukijalle totuudellista ja olennaista tietoa yksilön, yhteiskunnan
ja maailman tärkeistä kysymyksistä jouhevalla ja mielenkiintoisella tavalla.

Tietokirjallisuuden loppu

Neljännessä skenaariossa tietokirjallisuuden lukijakunta supistuu ja muista esityksistä erottuvat itsenäiset tietokirjat katoavat. Tämän suuntaiseen
kehitykseen on esimerkiksi toimittaja Pekka Vahvanen (2018) viitannut vääränlaisen digitalisoitumisen kritiikeissään kirjassaan Kone kaikkivaltias.

Tietokirjallisuuden vetovoiman laskuun on monia syitä. Huvittelun ja
tunne-elämysten tarve mahdollisten lukijoiden keskuudessa kasvaa (vrt.
Postman 2006). Tietokirjojen ei koeta vastaavan tähän tarpeeseen. Niitä ei
viitsitä lukea eikä niitä osata kaivata. Kirjallisuudessa korostuu fiktiivinen
ja erityisesti viihdyttävä, koukuttava ja helppotajuinen kaunokirjallisuus: esimerkiksi dekkarit ja ”romanttinen kirjallisuus”.

Tässä skenaariossa oletetaan myös, että tietoa halutessaan suomalaiset käyttävät 2020-luvulla digitaalista verkkoaineistoa. Näin he saavat nopeasti kaipaamaansa uutta tietoa paketissa, jossayhdistyy kirjoitus, ääni ja kuva. Tämänkaltaisesta kokonaisuudesta on vaikeaa
erottaa erillisistä kirjoitettua tietokirjallista tekstiä eli tietokirjaa.

Tietokirjallisuus menettää asemansa myös siksi, että taloudelliset motiivit
sen tuottamiseksi romahtavat. Kulttuurin viihteellistymisen ja tunnevaltaistumisen myötä tietokirjallisuutta ostavia henkilöitä ei juurikaan löydy. Samaan aikaan digitalisoitumisen myötä informaation ja viestien tuottaminen ja välittäminen halpenee koko ajan. Kaupallisten kustantajien ei kannata tuottaa niitä. Tietokirjallisuutta ei 2020-luvun lopussa synny myöskään siksi, että yksittäiset kirjailijat menettävät kiinnostuksensa sen tekemiseen. Lukijoita ei löydy mahdollisten pienten harrastajaryhmienulkopuolelta. Tietokirjailijat katoavat
lähes kokonaan.

Tietokirjallisuuden
tulevaisuusvaihtoehdot
Suomessa

Skenaariomenetelmä ei ole varsinainen ennustemenetelmä, kuten esimerkiksi useimmat väestö- ja talousennusteet.
Siinä ei tavoitella todennäköistä, vaan mahdollista ja usein toivottavaa todellisuutta. Skenaariot ovat vaihtoehtoisia tulevaisuuskuvia, jotka on tarkoitettu aktivoimaan toimintaa tulevaisuuden positiivisten mahdollisuuksien realisoimiseksi ja negatiivisten uhkien välttämiseksi.
Edellä olen esittänyt neljä mahdollista ja jollain tapaa uskottavaa skenaariota koskien suomalaista tietokirjallisuutta 2020-luvulla. Miten suhtautua niihin?

LÄHTEET
Browse, Sam, Gibbons, Alison & Hatavara, Mari
(2019) Real fictions. Fictionality, factuality and
narrative strategies in contemporary storytelling.
Narrative Inquiry 29(2), 245–267. https://doi.
org/10.1075/ni.19025.bro
Collins, Harry (2014) Are We All Scientific
Experts Now? Cambridge & Malten: Polity Press.
Ekholm, Kai (2021a) Lukemisen rakenteet
muuttuvat. Teoksessa Kai Ekholm & Yrjö Repo
(toim.) Lukemisen aika. Helsinki: Siltala, 43–68.
Ekholm, Kai (2021b) Lukemisen tulevaisuus.
Teoksessa Kai Ekholm & Yrjö Repo (toim.)
Lukemisen aika. Helsinki: Siltala, 177–203.
Gutkind, Lee (2012) You Can’t Make This Stuff
Up. Boston: Da Capo Press.
Hiidenmaa, Pirjo (2017) T niin kuin tietokirjallisuus: aiheet, lajit ja luokitukset. Teoksessa Pirjo
Hiidenmaa (toim.) T niin kuin tietokirjallisuus.
Helsinki: Äidinkielen opettajien liitto.
Hiidenmaa, Pirjo (2020) Trendinä tarinallinen
tietokirja. Teoksessa Mikko T. Virtanen, Pirjo
Hiidenmaa & Jyrki Nummi (toim.) Kertomuksen
keinoin. Helsinki: Gaudeamus, 23–50.
Kortelainen, Anna (2021) Uusi Viipuri. Helsinki:
Gummerus.
Linko, Maaria (2016) Tietokirjallisuuden näkyvyys
selailukulttuurissa. Helsinki: Suomen tietokirjailijat ry.
McIntyre, Lee (2021) Totuudenjälkeinen. Suom.
Kimmo Pietiläinen. [Post-truth, 2018.] Helsinki:
Terra Cognita.
Nussbaum, Martha (2011) Talouskasvua
tärkeämpää – Miksi demokratia tarvitsee humanistista sivistystä? Suom. Timo Soukola. [Not For
Profit, 2010.] Helsinki: Gaudeamus.
Lehtonen, Mikko (2021) Jäähyväiset totuudelle?
Onko tiedolla yhteistä mittapuuta? Kulttuurintutkimus 38(4), 54–63.
Pirttilä, Ilkka (2022) Suomalaisen tietokirjan
moni-ilmeiset nykykasvot. Helsinki: Oy Nord Print
Ab.
Postman, Neil (2006) Amusing Ourselves to
Death. New York: Penguin Books.
Repo, Yrjö (2021) Mitä tilastot kertovat kirjallisuudesta ja lukemisesta? Teoksessa Kai Ekholm
& Yrjö Repo (toim.) Lukemisen aika. Helsinki:
Siltala, 69–155.
Tapio, Petri, Lauttamäki, Ville, Lyytimäki, Jari,
Parkkinen, Marjukka, Rikkonen, Pasi & Varho,
Vilja (2020) Toivottavat tulevaisuudet.
Politiikasta 21.2.2020. https://politiikasta.fi/
toivottavat-tulevaisuudet/ (Tarkistettu joulukuussa 2021)
Vahvanen, Pekka (2018) Kone kaikkivaltias.
Helsinki: Atena.
Winther-Jensen, Tiia & Pitkänen, Maiju-Sofia
(2021) Verkkoajan uudet lukijat. Teoksessa Kai
Ekholm & Yrjö Repo (toim.) Lukemisen aika.
Helsinki: Siltala, 157–176.
Venho, Johanna (2021) Syyskirja. Helsinki:
WSOY.
YTT Ilkka Pirttilä on sosiologian dosentti
sekä Itä-Suomen yliopistossa että
Tampereen yliopistossa. Hän on tutkinut
ja tutkii asiantuntemuksen, tiedon ja
ideologian yhteiskunnallista määräytymistä
ja vaikutusta yhteiskunnassa eri puolilta.
Häneltä on ilmestynyt teos Suomalaisen
tietokirjan moni-ilmeiset nykykasv

Suomalaisen tietokirjan moni-ilmeiset nykykasvot (Kirjaesite)

(Kirja”Suomalaisen tietokirjan
moniilmeiset nykykasvot
ILKKA PIRTTILÄ

Tämä kirja tarkastelee seuraavia kysymyksiä: Mitä tietokirjallisuus käsittelee? Miksi tietokirjoja kirjoitetaan? Mistä syystä tietokirjallisuutta luetaan? Miten tietokirjoja kirjoitetaan? Millä tavoin tietokirjallisuus vaikuttaa lukijaan, ajanhenkeen ja historian kulkuun?
YTT Ilkka Pirttilä on sosiologian dosentti sekä Itä-Suomen että Tampereen yliopistossa. Hän on myös tietokirjallisuuden monia eri alalajeja edustavia teoksia ahmiva harrastaja.

Hinta 20 £ + lähetyskulut

Kirja on saatavissa Opus liberum On-line kirjakaupasta
(https://www.opusliberum.com/)
(0207 109 695)”site)

“ARVOSTELU KIRJASTA Kaj Ekholm & Yrjö Repo (2021) LUKEMISEN AIKA. Eikö Suomessa lueta tarpeeksi?

ARVOSTELU KIRJASTA Kaj Ekholm & Yrjö Repo (2021) LUKEMISEN AIKA. Eikö Suomessa lueta tarpeeksi? Helsinki: Siltala. (298 sivua)

Kaj Ekholmin ja Yrjö Revon toimittama ja pääosin kirjoittama Lukemisen aika erittelee ja puntaroi kirja-alan, kirjallisuuden ja lukemisen käymistilaa 2020-luvun Suomessa. Se pyrkii ennen muuta vastaamaan kysymyksiin: Miten lukeminen ja kirjallisuus muuttuvat digiajalla? Onko kirjallisuus edelleen merkittävä osa suomalaista kulttuuria vai museoituuko se?

Kirjojen lukemisen ja lukemattomuuden merkityksestä

Kirjallisuuden lukemisesta ja sen muutoksesta 2000-luvun Suomessa monet tahot huolissaan. Pelkoa kannetaan siitä, että kirjojen (vähimmäismitan täyttävä tekstikokonaisuus, jolla ISBN-tunnus) lukeminen on tasaisessa laskussa. Erityisesti lukuinnon pudotus näkyy 1990-luvulla ja myöhemmin syntyneiden elämäntavoissa ja harrastuksissa. Mikäli trendi jatkuu koko 2020-luvun, niin kirjojen lukeminen hiipuu asteittain.

Tilanteen kriitikot näkevät, että kirjojen lukemisen supistumisella on dramaattisia seurauksia. Kirjallisuuden puolustajat katsovat, että kirjallisuus on opettanut yksilöitä ja jopa Suomea kansakuntana ymmärtämään itseään.

Kirjojen merkitystä korostavat väittävät myös, että ne, jotka eivät lue ja hyödynnä kirjallisuutta, syrjäytyvät työelämässä ja arkielämässä.

Suomeksi kirjoitetun kirjallisuuden laaja harrastaminen on pitänyt suomen kielen elinvoimaisena. Netissä lukeminen ja sinne kirjoittaminen ovat nostaneet englannin asemaa ja suomi on muuttumassa finglishiksi. Tämän lisäksi sosiaalisen median viestintäkanavat (esim. Twitter) muuttaa kielen kommenteiksi, iskulauseiksi ja visuaalisiksi merkeiksi.

Kirjoja rakastavien kulttuuri-ihmisten lisäksi kirja-alan ammattilaiset, kamppailevat kirjojen puolesta. Kustantajat, kirjakauppiaat ja kirjastoalan työntekijät ovat luonnollisesti huolissaan jo omasta työllisyydestään. Osa karsastaa mahdollista toimenkuvansa muutosta: esimerkiksi kirjastovirkailijat pelkäävät sitä, että heistä tulee lähinnä vapaa-ajan ohjaajia.

Lukemisen aika lukemisen aikalaisdiagnoosina

Kansalliskirjaston johtajana toiminut Kaj Ekholm ja kustannus- ja kirjakauppa-alalla työtään tehnyt Yrjö Repo murehtivat kirjassaan Lukemisen aika kirjallisuuden lukemisen tilaa Suomessa.

Tilanteen parantamiseksi he tarjoavat “rakenneanalyysin”, jonka avulla kirja-ala voi yrittää välttää karilleajon. Analyysin tulokset ilmenevät parhaiten Ekholmin kirjoittamissa pääluvuissa Lukeminen verkon aikakaudella, Kirjallisuus on antanut elämällemme muodon ja Lukemisen rakenteet muuttuvat.

Ensimmäisessä näistä luvuista Ekholm erittelee ensinnäkin kirjallisuuden tehtäviä. Lähtökohtaisesti hän painottaa sitä, että erilaisten tekstien lukeminen on perustava ihmisen lajiominaisuus. Lukemalla ymmärrämme itseämme ja muita.

Pääluvussa Lukeminen verkon aikakaudella Ekholm tarkastelee kirjojen yhteyttä virtuaaliseen teknologiaan ja erittelee “siirtymälukemisen” merkitystä. Tällä Ekholm tarkoittaa lukemisen siirtymistä kirjoista toisiin alustoihin ja formaatteihin eli “luetaan” e-kirjoja, äänikirjoja, verkkolehtiä, verkon ilmaisaineistoja ja roolipelien dialogeja”. Hänen mukaansa tämä surkastuttaa lukemista.

Uuden virtuaalisen teknologian ja perinteisen kirja-alan liitto ei hänen mukaansa merkitse synergiaetua molemmille. Se ei pelasta kirjastoja ja kirjakustantajia. Uutuudet eli ennen kaikkea sähkökirja ja äänikirja eivät ole lisänneet kirjakauppojen myyntilukujen kokonaisuutta eivätkä ole kasvattaneet kirjallisuuden lukijamääriä ja lainauslukuja.

Kirjoittajan mukaan elämme 2020-luvulla yhtenäiskulttuurin jälkeistä aikaa, jossa yksilöllisyys hallitsee. Tämä näkyy sekä lukemisen tavoissa että luettavien kirjojen sisällössä. Nettilukeminen näyttää lisäävän lukemisen tarjontaa ja lukijan valinnan vapautta, vaikka se onkin digitaalisten järjestelmien (esimerkiksi Amazon ja Google) rajoittamaa. Nettiajassa luetaan ja kuunnellaan tietokirjallisuuden puolella yhtäällä erilaisia self-help tekstejä ja toisaalla elämänkertoja olivatpa ne kirjan muodossa tai eivät. Kaunokirjallisuudessa kirjailijoiden henkilökohtaiset tunnustukset esimerkiksi autofiktioina ovat suosittuja uudentyyppisten lukijoiden piirissä. Ekholmin mielestä tämäkin heikentää kirjallisuuden voimaa ihmisyyden ymmärtäjänä.

Luvussa Lukemisen rakenteet muuttuvat Ekholm kokoaa yhteen niitä tekijöitä, jotka vaikuttavat kirjallisuuden arvonlaskuun Suomessa. Yksi tärkeää syy kirjallisuuden inflaatioon on kirjallisuuden viihteellistyminen, mikä näkyy muun muassa dekkareiden ja romanttisen kirjallisuuden tarjonnan kasvuna. Viihteellistynyt kirjallisuus ei ole avannut portteja vakavampaan kirjallisuuteen.

Tässäkin yhteydessä Ekholm syyttää kustantajia ja kirjasto-alaa väärästä strategiasta. Yhtäällä halutaan pitää kiinni perinteellisestä kirjallisuudesta ja sen lukijoista samalla kun tehdään myönnytyksiä, joilla yritetään houkutella digiajan yleisöä vaikkapa äänikirjoilla sekä upeilla uusilla kirjastoilla, joissa on kirjoja yhä vähemmän.

Esittämässään kirjallisuuden lukemisen diagnoosissa Ekholm mieltää muutokset voittopuolisesti negatiivisena. Ekholm vertaa tilannetta lentokoneeseen. Lento etenee ja tarjoilu pelaa matkustamossa, vaikka osa lentokoneen henkilöstöstä ja matkustajistakin haistaa palaneen käryä.

Kirjallisuuden muuttuva lukijakunta

Numerotietoa kirjallisuuden tuottamisen ja kuluttamisen muutoksesta tarjoaa Yrjö Revon laatima pääluku Mitä tilastot kertovat kirjallisuudesta ja lukemisesta?

Tästä voi poimia kiintoisia lukuja. Ensinnäkin painetun kirjallisuuden tuotannon huippu Suomessa sijoittuu jo vuoteen 2006. Tämän jälkeen on ollut tasaista laskua lukuun ottamatta koronavuotta 2020. Toiseksi kustantajat ovat pyrkineet tasoittamaan tilannetta kirjan uusien formaattien avulla. Niinpä vuonna 2020 yleisen kirjallisuuden kappalemääreisestä myynnistä 51 prosenttia oli e-kirjoja tai kuunneltavia äänikirjoja. Kolmanneksi hätkähdyttävää on se, että Suomi-lukee tutkimuksen vastaajat käyttivät yleiseen kirjallisuuteen kuuluvien kirjojen ostoon vain 105 euroa vuonn 2020.

Lukemisen tulevaisuuskuvat

Tulevaisuutta luotaa myös Ekholmin kirjoittama pääluku Lukemisen tulevaisuus. Tekijä on tuottanut kolme skenaariota eli tulevaisuuskuvaa.

Ekholmin mukaan kirja-ala ja lukeminen Suomessa saattaa suuntautua jonkin seuraavien skenaarioiden suuntaiseksi: 1) Kaikki ympärillämme on muutoksessa, mutta emme halua puuttua siihen liiaksi, 2) Kaikki on vaihtanut paikkaa, olemme digitaalinen kansakunta ja 3) Pahin on tapahtunut.

Ensimmäisessä skenaarion ydin on siinä, että kirja-alan sopeutuu passiivisesti ulkoisen toimintaympäristön muutoksiin. Tähän liittyen selaileva siirtymälukeminen voittaa perinteellisen kirjan edellyttämän pohtivan lukemista. Samalla kirjallisuus yksipuolistuu. Muutamat bestseller-kirjat haukkaavat kirjojen myynnistä alati kasvavan annoksen.

Toisessa tulevaisuuskuvassa Ekholm painottaa sitä, että lukijakunta fragmentoituu yhä enemmän. Enemmistö lukijoista hyödyntää vain uudenlaisia tekstejä uusin metodein. Vain pieni osa lukijoista pitäytyy traditionaalisen kirjan kuluttajina.

Kolmannessa skenaariossa Pahin on tapahtunut Ekholm tulkitsee tilanteen sellaiseksi, että kirjallisuus on “asetettu verkon reunalle”. Se on jäämässä pienen marginaaliryhmän harrastukseksi.

En osaa sanoa sitä, onko Ekholm muotoillut nämä skenaariot kirjallisuuden lukemisen epätoivottavasta tulevaisuudesta “itsensä tuhoaviksi ennusteiksi”. Hän ei eksplikoi sitä, miten näitä tulevaisuuden negatiivisiksi koettujen näkymien toteutumista estettäisiin. Ekholm puolustaa kirjallisuuden merkitystä suomalaisessa kulttuurissa abstraktein ja ylevin argumentein:

“Kirjallisuutta tarvitaan monimutkaistuvassa maailmassa, sillä ymmärtämisen tarve on loputon. Ihminen ei elä tiedosta, vaan asioiden välisestä ymmärryksestä. Kun lukija lukee, kirja lukee lukijaansa ja rakentaa häntä”,

Ekholm haluaa myös sitä, että rakenneanalyysin tulisi virittää keskenään kilpailevia kirja-alan toimijoita luomaan yhteistä toimintastrategiaa kirjallisuuden pelastamiseksi.

Kolmanneksi kirjoittajat esittävät lyhyesti myös muutamia konkreettisia keinoja kirja-alan kielteisen kehityksen katkaisemiseksi. He ehdottavat ensinnäkin kirjailijoiden apurahajärjestelmän uusimista ja kirjallisuuden tuottamiselle korotettua valtion tuotantotukea. Yksi parannuskeino olisi kirja-alan tuotantoa ja kuluttamista koskevan numerotiedon kokoamiseen ja analyysiin keskittyvän tilastoyksikön perustaminen.

Onko syytä lukea Lukemisen aika?

Vaikka en vertaisi kirjallisuuden lukemista vähentymistä suomalaisen nyky-yhteiskunnan ympäristömuutoksen ja yleisen yhteiskunnalliseen eriarvoisuuden olemassa-oloon kaltaisiin ongelmiin, niin kirjallisuuden lukemisen haurastuminen on aihe, joka vaatii tutkimista, keskustelua ja poliittisia tekoja.

Ekholmin ja Revon Lukemisen aika on kirjallisuuden ja lukemisen nykytilasta kiinnostuneille suositeltava kirja. Se tarjoaa asiantuntevaan analyysiin pohjaavan kokonaiskuvan ja kantaaottavan tulkinnan tilanteesta. Ekholmin neljässä pääluvussa esittämä rakenneanalyysi on teoksen parasta antia.

Mutta: onko kirja eli melko pitkä kirjoitettu tekstikokonaisuus vielä 2020-luvun lopussakin lukemisen ainoa kohde? Voiko ajatella, että kirjoitetun tekstin kuunteleminenkin on laajassa mielessä lukemista? Onko syytä ottaa huomioon, että kirjoitettuja ja luettavia tekstejä voi tuottaa ja kuluttaa myös sosiaalisessa mediassa, vaikka ne eivät kirjan mittaa täyttäisi? Eivätkö myös laajat podcastit ja blogit ovat arvokkaita lukemisen ja kirjoittamisen kohteita?

Tarinat eivät tulevaisuuden maailmassa katoa, mutta mikä on perinteisen kaunokirjallisuuden asema näillä tarinamarkkinoilla? Mihin tarvitaan tietokirjallisuutta, kun kaiken tiedon saa netistä vaikkapa googlaamalla?”

Onko tietokirjallisuudella ja tietokirjailijoilla tulevaisuutta Suomessa?

Millainen on tietokirjallisuuden ja tietokirjailijoiden tulevaisuus Suomessa 2020-luvulla? Onko edessä kahdeksaan lihavaa vuotta vaiko laihtuminen ja riutuminen? Miten ja millaiseksi tietokirjallisuus muuttuu?

Tietokirjallisuuden vankka nykyasema

Montako tietokirjaa luit itse syyskuussa 2021. Itse luin kuusi kappalatta. Tietojeni mukaan suomalainen lukee kuukaudessa keskimäärin yhdeksän tietokirjaa, kun oppikirjoa ei oteta huomioon? Yleensäkin tietokirjallisuuta (ei-fiktiivistä kirjallisuutta) ostetaan ja luetaan, ainakin jos oppikirjat otetaan mukaan, yhtä paljon kuin kaunokirjallisuutta (fiktiivistä) kirjallisuutta.

Suomalaiset arvostavat ja hyödyntävät tietokirjallisuuta monipuolisesti eri tarkoituksiin.

Tietokirjoista odotetaan saatavan välineellistä tietoa. Etsitään neuvoja siitä, miten toimia ongelmatilanteissa kuten vaikkapa puiden istutuksessa tai unettomuuden vaivatessa. Osa lukijoista haluaa tietokirjoja lukemalla oppia erilaisten ihmisten ja eri kulttuureita edustavien ihmisten ajatusmaailmaa ja toimintatapoja. Pieni ryhmä lukijoista etsii tietokirjoista uskoa ja evästystä maailman muuttamiseen.

Kestääkö tietokirjan suosio sekä vahva asema ja itsenäisyys kuluvana vuosikymmenenä ? itsenäisyys? Millainen on tietokirjallisuuden tulevaisuus?

Tässä esitän neljä skenaarioita, joissa kolmessa tämän kirjallisuuden tyypin lihavat vuodet jatkuvat vähintäänkin kymmenisen vuotta.

Skenaariot nimeän seuraavasti: Vanha kunnon tietokirjallisuus, tietokirjallisuuden hybridimalli, tietokirjallisuuden kukoistus sekä tietokirjallisuuden loppu.

Tekstini tietokirjallisuuden mahdollisista tulevaisuuksista perustuu skenaariomenetelmään. Metodissa lähdetään liikkeelle nykytilasta, josta johdetaan ne tapahtumat ja valinnat, jotka johtavat kohteena olevan ilmiön vaihtoehtoisiin tulevaisuuksiin.

Skenaariomenetelmällä ei tehdä varsinaisia ennusteita tulevaisuudesta, vaan tuodaan esiin erilaisia tulevaisuuden vaihtoehtoja, jotka ovat mahdollisia sekä jostakin arvonäkökulmasta hyviä ja toivottavia tai huonoja ja kartettavia.

Skenaariot ovat tarkoituksellisesti karikatyyreja eli pelkistettyjä ja liioiteltuja kuvia kohteestaan. Tämä osaltaan auttaa siihen, että skenaariotarkasteluissa, joissa useimmiten esitetään kahdesta kahdeksaan vaihtoehtoa, skenaariot eroavat riittävän selvästi toistaan.

Skenaariot perustuvat ennen muuta tietokirjallisuuden kentän kollektiivisten toimijoiden (muun muassa tietokirjailijat, kustantajat ja aktiivit lukijat) erilaisiin valintoihin ja pyrkimyksiin sekä toimintamenetelmiin (kuten kirjoitus- ja esitysteknologia) ja näiden mahdollisiin muutoksin.

Vanha kunnon tietokirjallisuus

Tässä vaihtoehdossa tietokirjallisuuden asema, suosio ja sisältö säilyvät jotakuinkin nykyisen kaltaisena. Myöskään ei-fiktiivisen kirjallisuuden lukijakunnassa ei oleteta tapahtuvan suuria muutoksia.

Suomessa luetuimmat tietokirjallisuuden alalajit ovat käsiteltävässä vaihtoehdossa myös yhdeksän vuoden päässä – kuten nytkin – elämänkerrat ja muistelmat, historiateokset ja erilaiset oppaat kuten myös tieteen ja tutkimuksen popularisoinnit.

Näitä suosittuja tietokirjallisuuden aloja edustavia kirjoja luetaan lähinnä vapaaehtoisesti ja harrastuksena. Vaikka osa tietokirjojen lukijoista on melko kaikkiruokaisia, niin lukijat ovat pääsääntöisesti sangen valikoituneita. Lukeminen on erikoistunutta osaryhmiin: esimerkiksi terveysoppaiden ja muun terveyskirjallisuuden lukijat ja historiallisen kirjallisuuden fanit.

Toki tietokirjallisuuden luonteessa tapahtuu tässä vaihtoehdossa tiettyä uudistumista. Tietokirjojen yhteydet sähköisistä lähteistä saatavaan tietoaineistoon tiivistyvät. Voi olla, että ainakin elämänkertojen ja erilaisten historiatarkastelujen kohdalla jo 2010 luvulla ilmennyt kirjoittajan aseman korostuminen ja ei-fiktiivisen kirjallisuuden tarinallisuus vahvistuvat ja tätä kautta tietokirjallisuuden ja taidekirjallisuuden ero hämärtynee.

Tietokirjallisuuden toimijakenttä on myös lähivuosina jotakuinkin samanlainen kuin nyt. Tosin lukijoiden merkitys yksilöinä ja pienryhminä (esimerkiksi lukupiirit) kasvaa. Kustantajien heterogeenisyys on lisääntynyt. Erityisiin kysymyksiin keskittyviä pienkustantamoja on tullut lisää. Ehkäpä erilaiset organisaatiot kuten esimerkiksi yliopistot, virastot ja järjestöt kustantavat yhä enemmän itse, eikä kustantajien välityksellä, tietokirjallisuutta kuin tänään.

Digitalisaatio ja virtualisoituminen lisäävät sähkökirjoja osuutta julkaistussa tietokirjallisuudessa. Ei-fiktiivisessä kirjallisuudessa äänikirjat eivät kuitenkaan samalla tavoin kuin fiktiivisessä kirjallisuudessa nouse käyttäjien suosioon.

Tämä ensimmäinen mahdollinen vaihtoehto suomalaisen tietokirjallisuuden hahmolle ulottuen vuoteen 2029 on nykyisyyden silmin helppo hahmottaa. Melko selväpiirteisesti eri alalajeihin jakaantunut ja vähintäänkin puoliammattimaisesti kirjoitettu tietokirjallisuus on luettua ja edelleen merkittävä osa suomalaista kulttuuria.

Tietokirjallisuuden hybridimalli

Tässä toisessa skenaariossa tietokirjallisuus luo nahkansa ja muuttaa muotoaan. Se hybridisoituu eli yhdistää vähintään kahta ainesta. Etenkin ei-fiktiivisen kirjallisuuden ulkoiset rajat suhteessa fiktiiviseen kirjallisuuteen ja mediateksteihin rapautuvat. Yhtenä jo ilmestyneenä esimerkkinä tästä on Anna Kortelaisen UusiViipuri jossa (2021) yhdistetään asiaproosaa, esseistikkaa ja historiallista tarkastelua.

Myös esseet ja novellit kytkeytynevät dokumentaariseen ja faktapohjaiseen esitykseen eli ne osin sisäisesti kytkeytyvät tietokirjoihin. Faktat ja fiktiot sekoittuvat

Tietokirjallisuuden hybridimallin mukaan 2020-luvulla biofiktiot vahvistavat edelleen suosiotaan. Niissä tekijä kirjoittaa todellisuuden henkilöstä elämänkerran tukeutuen todellisuuden tapahtumien ja tosiasioiden lisäksi vahvasti mielikuvitukseensa ja sepitteellisiin otteeseen. Merkittäviä malleja ovat vaikkapa Venla Hiidensalon teos Tyko Sallisen vaimosta ja tyttäristä nimeltä Surutomat (2021) sekä Johanna Venhon Tove Janssonin elämänkulkua tulkitseva Syyskirja (2021).

Tässä uudessa tietokirjoittamisen tavassa kirjoittajan ääni ja tarinointitaito painottuvat. Tietokirjailijan ja proosakirjailijan raja muuttuu nykyistä epäselvemmäksi.

Ylipäänään “luova tietokirjoittaminen” (creative nonfiction) nostaa asemaansa ja suosiotaan kirjailijoiden joukossa tässä käsiteltävässä hybridimallissa.

Toiseksi kasvava osa tietokirjallisista esityksistä lähestyy hengeltään tiettyjä mediaesityksiä, kuten. monet tutkivan journalismin raportit ja faktaperusteiset erikoisartikkelit. Vuonna 2029 yhä useampi tietokirja voikin olla aluksi median reportaasi tai laaja blogikirjoitus, joista sitten niputetaan yhtenäinen tietokirja.

Kolmanneksi tietokirjallisuus niveltyy yhä enemmän olemassa-olevan digitaalisen verkkoaineiston kanssa ja täydentyy tätä kautta. Tietokirjoissa linkit sähköiseen materiaaliin, joiden avulla lukija saa lisätietoa, lisääntynevät suuresti. Tähän liittyen tietokirjan tekstiin kytkeytyy yhä enemmän audiovisuaalista esitystä: dokumenttifilmit, kirjoittajien haastattelut ynnä muut.

Neljänneksi populaarin sosiaalisen median välityksellä tietokirjallisuus muokkautunee hybridisoitumisen myötä tulevaisuudessa yhä enemmän lukijoiden aktiviteetin virittämänä. Lukijat ohjaavat kysymyksillä ja vastauksilla tietokirjallisten esitysten sisältöä. Tähän liittyy se, että tietokirja voi muuntua kirjoittajan ja lukijoiden välisten “digitaalisten kirjeiden” koosteeksi.

Kaiken kaikkiaan 2030-luvulle tultaessa tietokirjallisuuden ulkoiset rajat hämärtyvät ja hybridejä muodostuu uusille rajamaille.

Tietokirjallisuuden sisällä eli tietokirjallisuuden alalajien suhteen tapahtunee myös rajojen ylittämisiä ja erilaisten yhdistelmien nousua. Esimerkiksi kantaaottavat ja esseistiset historiatarkastelut yleistynevät. Näin kehkeytyy sellaisia tietokirjallisuuden uusia alalajeja, joissa voidaan ottaa aineksia ei vain kahdesta vaan vaikkapa neljästä tietokirjallisuuden alalajista. Täten kirjoitetaan yhä enemmän vaikkapa sellaisia kirjoja, jotka ovat yhtä aikaa tutkimuksia, mielipidekirjoja, oppikirjoja ja esseitä.

Tietokirjallisuuden hybridimallissa sekä ei-fiktiivisen ja fiktiivisen kirjallisuuden rajan hämärtyminen että jälkimmäisen sisäisten rajojen ylittämiset määräävät kehityssuunnan. Mikäli tämä skenaario toteutuu painokkaasti kuluvana vuosikymmenenä, niin voi olettaa, että se takaa tietokirjallisuuden – osana muuta kirjallisuutta ja mediatuotantoa – näkyvän aseman myös 2020-luvulla.

Tietokirjallisuuden kukoistus

Kolmannessa skenaariossa Tietokirjallisuuden kukoistus tietokirjallisuus jopa nostaa eikä vain säilyttää arvoaan ja suosiotaan. suomalaisessa kirjallisuudessa ja kulttuurissa

Tähän on löydettävissä ainakin kolme syytä: 1) Työelämän tarpeet, 2) yhteiskunnan ja kulttuurin muuttaminen, 3) keskustelu totuudesta ja 4) ihmisten uudet elämänvalinnat ja arvostukset. Nämä kaikki erikseen ja yhdessä nostavat sisällöllisesti perinteellisen mutta muodollisesti modernisoidun tietokirjallisuuden merkitystä. Muotoa koskeva modernisointi tarkoittaa muun muassa kirjallisen tekstin rikastamista audiovisualisoinnilla sekä linkityksillä uusiin verkosta ja mediasta löydettäviin tietoaineistoihin.

Ensinnäkin työelämän vaateet lisäävät nimenomaan tietoon – eikä emotionaalisesti värittyneisiin tarinoihin – keskittyvän tietokirjallisuuden merkitystä työelämän toimijoille sekä organisaatioina että yksilöinä.

Näin siksi, että vaikka 2010-luvulla kovasti korostettiin työelämän vaativan ”moniosaajia” (multitasking), niin näin ei ehkä käykään. Kenties työssä vaaditaan nimenomaan rajautunutta ja keskittynyttä erikoisosaamista. Spesialistit voivatkin olla 2020-luvun työmaailman haluttuja osaajia. He tarvitsevat nimenomaisesti sellaista erikoistunutta ammattietoa ja taitoa, jota myös tietokirjallisuus, ennen kaikkea oppikirjallisuutena ja tutkimuskirjallisuutena, antaa.

Toiseksi tietokirjallisuus (esimerkiksi erilaiset tutkimustiedon popularisoinnit) antanee erikoistuneille työelämän toimijoille verkottuneessa ja globaalissa maailmassa tarvittavaa yleissivistystä. Tähän liittyen muun muassa tekniikkaan ja talouteen keskittyvät insinöörit ja ekonomistit tarvinnevat nykyistä laajempaa tietämystä yhteiskunnasta ja kulttuurista, kuten myös ekologiasta ja biologiasta. Tätä edistää yhteiskunnallisiin ja humanistisiin kysymyksiin keskittyvä tietokirjallisuus tiedekirjoina, esseinä ja mielipidekirjoina,

Meneillään olevana vuosikymmenenä suuret kysymykset ihmiskunnan, valtioliittojen ja kansallisten yhteiskuntien suunnasta nousevat näkyvästi esiin. Täten tultaneen aktiivisesti pohtimaan globaalin kapitalismin rajoja ja tulevaisuutta sekä erilaisia ympäristöongelmia ja etenkin ilmaston muutosta. Tässä arvioinnissa ja keskustelussa osa 2020-luvun tietokirjallisuudesta tarjoaa uusia ja hedelmällisiä käsitteitä ja näkökulmia sekä uutta empiiristä tietoa.

Kolmanneksi tietokirjallisuudella on sanansa sanottavana myös ajatellen jo 2010-luvulla alkanutta keskustelua ”totuuden jälkeisestä ajasta”, joka jatkunee 2020-luvun edetessä. Debatissa on pohdittu ja pohdittaneen sekä toden ja valheellisen tiedon ominaisuuksia että tiedon ja sen totuuden ehdottomuutta ja suhteellisuutta suhteessa tiedon tuottajiin, esittäjiin sekä vastaanottajiin.

2020-luvulla talous ja työelämä nostanevat välillisesti tietokirjallisuuden merkitystä. Näin siksi, että se antaa mahdollisuuden vähentää työaikaa ja työhön tiiviisti liittyvää opiskeluaikaa. Täten ihmisillä on aikaa ja mahdollisuutta lukea yleisempää ja välittömistä ammatillisista hyötynäkökulmista irrotettua kirjallisuutta. Tämä on neljäs syy innostua ja paneutua usein vakavaan ja vaativaan tietokirjallisuuteen.

Venäläinen novellisti, näytelmäkirjailija ja tietokirjailija Anton Tšehov (2010, 162-163) kirjoitti yli sata vuotta sitten novellissaan Taitelijan tarina päähenkilönsä suulla seuraavasti tulevasta sivistyneestä kulttuurista:

” Jos me kaikki, niin kaupunkilaiset kuin maalaisetkin ilman erotusta suostuisimme jakamaan keskenämme sen työn, jonka ihmiskunta yleensä on pannut alulle fyysillisten tarpeiden tyydyttämiseksi, niin jokaiselle meistä jäisi kenties vain pari kolme tuntia työtä päivässä. Kuvitelkaa, että me kaikki, rikkaat ja köyhät, työskentelemme vain kolme tuntia päivässä, ja jäljelle jäävä aika olisi vapaasti käytettävissämme.(…). Kaikki me yhdessä luovuttaisimme tuon vapaa-ajan tieteille ja taiteille.”

Tiivistäen skenaariossa Tietokirjallisuuden kukoistus ei-fiktiivinen kirjallisuus toimii sivistysvaltion nousun yhtenä tekijänä luottaen tietokirjallisuuden traditioihin keskeisenä pyrkimykseen antaa lukijalle totuudellista tietoa olennaista yksilön, yhteiskunnan ja maailman olennaisista kysymyksistä jouhevalla ja mielenkiintoisalla tavalla.

Tietokirjallisuuden loppu

Neljännessä mallissa Tietokirjallisuuden loppu ei-fiktiivisen kirjallisuuden lukijakunta supistuu ja muista esityksistä erottuvat itsenäiset tietokirjat katoavat. Tämän suuntaiseen kehitykseen ovat lyhyesti viitatnneet vääränlaisen digitalisoitumisen kritiikeissään esimerkiksi Pekka Vahvanen kirjassaan Konekaikkivaltias (2018) sekä Kimmo Jylhämö esityksessään Digi-askeesi (2021).

Tietokirjallisuuden vetovoiman laskuun – tämän vaihtoehdon toteutuessa – on monia syitä. Ensinnäkin huvittelun ja tunne-elämysten tarve yleisössä ja mahdollisten lukijoiden keskuudessa kasvaa. Tietokirjoja ei viitsitä lukea eikä niitä osata kaivata.

Kirjallisuudessa korostuu fiktiivinen kirjallisuus ja eritoten viihdyttävä ja koukuttava helppotajuinen kaunokirjallisuus (esimerkiksi dekkarit ja ”romanttinen kirjallisuus”).

Toiseksi kun suomalaiset 202O-luvun kuluessa haluavat tietoa, niin he käyttävät digitaalista verkkoaineistoa. Tätä kautta ihmiset saavat nopeasti kaipaamaansa uutta tietoa paketissa, jossa yhdistyy kirjoitus, ääni ja kuva. Tämänkaltaisesta kokonaisuudesta on vaikeaa erottaa erillisistä kirjoitettua tietokirjallista tekstiä eli tietokirjaa.

Kolmanneksi tietokirjallisuus menettää asemansa myös siksi, että taloudelliset motiivit sen tuottamiseksi romahtavat. Näin siksi, että kulttuurin viihteellistymisen ja tunnevaltaistumisen myötä ostavia tietokirjallisuuden lukijoita ei juurikaan löydy. Samalla digitalisoitumisen myötä informaation ja viestien tuottaminen ja välittäminen halpenee koko ajan. Kaupallisten kustantajien ei kannata tuottaa sitä.

Tietokirjallisuutta ei 2020-luvun lopussa myöskään synny siksi, että yksittäiset kirjailijat menettävät kiinnostuksensa sen tekemiseen. Lukijoita ei myöskään löydy mahdollisten pienten harrastajaryhmien ulkopuolelta. Tietokirjailijat katoavat lähes kokonaan.

Ylimääräisenä vaihtoehtona, vaikkakaan en skenaariona, otan esiin tietokirjallisuus “mustan joutsen”. Käsite on matemaatikko ja pörssimeklari Nassim Talebin (2007) kirjassaan Musta joutsen: erittäin epätodennäköinen vaikutus julkituoma ja keskustelua herättänyt käsitteellinen idea ja näkökulma tulevaisuuden ennakointiin.

Musta joutsen on erittäin epätodennäköinen, ellei peräti uskomaton, ilmiö. Sillä on kolme ominaisuutta. Sitä ei voi ennustaa eikä sen ilmaantumisesta voi esittää todennäköisyysarviota. Toiseksi se tarkoittaa vaikutuksiltaan suurta tapahtumaa. Kolmanneksi sen läpimurron jälkeen on mahdollista yrittää selittää sen syntymekanismia vaikka sitä ei pystytä yhtään ennakoimaan.

Termi musta joutsen liitetään lähinnä tulevaisuuden uhkakuviin ja negatiivisiin dys-utopioihin, Se voidaan toki kytkeä myös uusiin mahdollisuuksin ja positiivisiin utopioihin.

Ajatellen tietokirjallisuutta Suomessa ja miksei myös koko maailmassa vuoteen 2030 mennessä, niin musta joutsen voi mullistaa koko tietokirjallisuuden, kirjallisuuden ja jopa koko kulttuurin kentän. Tietokirjallisuuden perustoimijat eli tietokirjailijat, kustantajat, kirjakauppa ja kirjasto, rahoittajat sekä lukijat voivat yksin tai ryhmissä alkaa toimia täysin uudella ja ennakoimattomalla tavalla. Kentälle saattaa tulla myös odottamattomia ja tällä haavaa nimeämättömiä vahvoja toimijoita.

Uusi tieto- ja virtuaaliteknologia sekä erilaiset ”kyborgit” voivat mullistaa koko tietoympäristön sekä ja ihmisen ja tietokoneen suhteen. Tämä voi ravistella täysin odottamattomalla tavalla 2020-luvun ei-fiktiivistä kirjallisuutta. Samalla se tuottaa sentyyppistä tietokirjallisuutta, jota kukaan ei tänään voi luonnostella.

Tietokirjallisuuden mahdollisuudet

Skenaariomenetelmä ei ole varsinainen ennustemenetelmä kuten esimerkiksi useimmat väestö- ja talousennusteet. Siinä ei tavoitella todennäköistä vaan mahdollista ja usein toivottavaa todellisuutta. Skenaariot ovat vaihtoehtoisia tulevaisuuskuvia, jotka on tarkoitettu aktivoimaan toimintaa tulevaisuuden positiivisten mahdollisuuksien realisoimiseksi ja negatiivisten uhkien välttämiseksi.

Edellä olen esittänyt neljä mahdollista ja jollain tapaa uskottavaa skenaariota koskien suomalaista tietokirjallisuutta 2020-luvulla. Mitä mieltä olet näiden haluttavuudesta tietokirjallisuuden kirjoittajana tai lukijana? Mitä olisi tehtävä 2020-luvun alussa, jotta valitsemasi skenaario tai skenaariopari toteutuisi? Onko sinulla omia skenaariota ja toimenpideohjelmia tietokirjallisuuden edistämiseksi? “

Kahdestoista käsky: Ole aina positiivinen

Tapio Rautavaara lauloi 1950-luvulla, että ”Jos harmin huolen sattumukset on mun edessäin, niin ota vastaan ne viheltäin”. Samaa laulua laulaa yksilötasolla positiivinen psykologia, työpaikkojen tiimivalmennus ja vaikkapa YLE kansallisella tasolla vaatien yksinkertaisia positiivisia ratkaisuja monimutkaisiin yhteiskunnallisiin ongelmiin. Positiivinen ajattelu ja korostunut optimismi on näkyvä aikamme imperatiivi.
Miten suhtautua positiivisuuden vaateeseen?
Lyhyt terapia vastakohtana muun muassa psykoanalyyttiselle suuntaukselle haluaa unohtaa terapoitavan yksilön menneisyyden ja keskittyy lähinnä nykyhetkeen ja opettaa uusia toimintatapoja, joilla luoda parempi elämänhallinta. Onko tämä mahdollista? Miten esimerkiksi 30-vuotias hoidettava voi pyyhkiä pois rankkojen traumojen jäljet ja vaikkapa sotakokemukset?
Työn imun valmentajat korostavat, että työntekijän ja työtiimin kannattaa keskittyä ja rajautua työpaikan positiivisiin eli työimua kohottaviin asioihin. Mitäpä tehdä esimerkiksi: jos teknologia tuo alati uusia keskeytyksiä? Entä: miten olla iloinen ja optimistinen, jos tiimin kasvavat resurssitavoitteet ilman resurssien lisäyksiä, vierittävät joka viikko uusia ”mahdottomia tehtäviä”? Eikö nykytilanteeseen tule tehdä muutoksia ja negatiivisiin asioihin puuttua?
Tuleeko yrityksiä perustaa katteettoman positiivisuuden ja optimismin hengessä, kuten monissa uusyritystapahtumissa korostetaan?
Onko kansallinen yhteiskunta, kuten Suomi, kokonaisuus, jossa kaikkien keskeisten yhteiskuntaryhmien (esim. työnantajat ja työntekijät) tavoitteet ovat samansuuntaisia eli kaikille positiivisia. Esimerkiksi työvoimapula on työnantajalle haitta mutta työntekijöille etu.
Oppi positiivisuuden kaikkivoipaisuudesta on suhteessa ristiriitaiseen ja historialliseen todellisuuteen vääristävä tulkinta ja kehotus.
Yksilön, tiimin ja kansakunnan on parempi olla realisti, joka ottaa huomioon sekä positiiviset että negatiiviset seikat ja on sekä optimisti että pessimisti.
Tätä kirjoitettaessa nyrkkeilijä Riitta Wahlström valmistautuu titteliotteluun realistiesti: ”Käy sitten miten vain. Tämä mua sytyttää”.”

Yhdestoista käsky: Moniarvoisuus ja monikulttuurisuus kunniaan

”Nyky-Suomessa monet kannattavat moniarvoisuutta ja – monikulttuurisuutta. Vallitseva kulttuuriliberaali ideologia antaa kaikkien kukkien kukkia.
Tuleeko kaikkia arvoja eli hyvinä tai pahoina pidettyjä asiantiloja kohdella tasa-arvoisesti? Ovatko kaikki – vaikkapa kansalliset ja uskonnolliset -kulttuurit yhtä oikeutettuja elämään samassa yhteiskunnassa?
Olen ensinnäkin sitä mieltä, että moniarvoisuutta ja -monikulttuurisuutta on käytännössä vaikea – ellei mahdotonta – toteuttaa sosiaalisissa yhteisöissä (esim. pallopelijoukkue, yritys ja kansakunta). Näin ainakin silloin; jos alaryhmien (osakulttuurien) arvot eroavat suuresti toisistaan eikä riittävää yleistä arvoyksimielisyyttä löydy. Täten esimerkiksi yhtä yritystä tai järjestöä ei käytännössä ole olemassa vaan näiden yhteisöjen alaryhmät vain näennäisesti kuuluvat samaan ryhmään. Esimeriksi monin paikoin Ruotsia monet maahanmuuttajaryhmät elävät oman kulttuurinsa arvojen mukaan irrallaan Ruotsin valtakulttuurista.
Toiseksi; vaikka moniarvoisuutta voitaisiinkin panna käytäntöön, niin tuottaako arvojen synteesi oikeutta, totuutta ja kauneutta? Miten yhdistää yhtäällä arvo, joka pitää suuria tuloeroja (yksi prosentti saa yli puolet suomalaisten tuloista) ja toisaalla arvo, jonka mukaan rikkaimman 10 ja köyhimmän 10 prosentin tulot saavat olla korkeintaan kaksinkertaisia. Löytyykö totuus ilmastomuutoksesta ottamalla mukaan kaikki asiaa koskevat teoriat; mukaan lukien ne teoriat, jotka kieltävät ihmisen aiheuttaman ympäristömuutoksen? Syntyykö hyvää musiikkia; kun yhdistetään rap-, operetti- ja sinfoniamusiikki?
Aristoteles sanoi aikanaan, että jousella voi osua tauluun vain yhdellä tavalla. Erilaisia arvoja tulee pystyä vertaamaan yhdellä normatiivisella mittakepillä. Moniarvoisuus ja monikulttuurisuus eivät sinällään ja automaattisesti ole tavoittelemisen arvoisia asioita.”

Kymmenes käsky: Kunnioita ”demokratiaa”

””Demokratiaa” monet pitävät arvokkaana asiana sekä kansakakuntien että tätä pienempien organisaatioiden rakennepuuna, Mutta: mitä demokratia oikein tarkoittaa ja millainen demokratia on tavoittelemisen arvoinen?
Vallitseva ajattelu eli samaistaa demokratian päätöksentekojärjestelmään, johon kaikki organisaation (esim. yritys tai kansakunta) jäsenet ovat muodollisesti ja periaatteessa oikeutetut osallistumaan salaisten ja yleisten vaalien välityksellä.
Onko tämänkaltainen demokratia todellista kansanvaltaa, jossa jokaisella kansalaisella on käytännössä yhtäläinen mahdollisuus vaikuttaa ympäröivään yhteiskuntaan ja omaa elämäänsä?
Näin ei ole. Ensinnäkin Suomessa ja monissa muissa vastaavissa kapitalistisissa maissa (erityisesti Yhdysvalloissa) äänestämättömät eli nukkuvien puolue on jo monta vuosikymmentä ollut suurin puolue noin 30 – 50 prosentin kannatuksella. Kun näitä äänestämättä jättäneitä on verrattu tutkimuksissa äänestäneisiin Suomessa, on havaittu, että nukkuvat ovat selvästi köyhempiä sekä vähemmän koulutettuja ja verkottuneita kuin äänestäneet.
Toiseksi eduskuntan valta on tämän kaltaisissa demokratioissa sangen rajallinen. Ensinnäkin se ei juurikaan ulotu arkeen työpaikoille ja vaikkapa asumiseen. Demokratia jää tehtaiden ja studioiden portaille. Palkkatyöntekijät tekevät yrityksissä ja muissa työorganisaatioissa Suomen lainsäädännön mukaan työtä työantajan määräysvallan alla. Asuminen taas määräytyy vahvasti grynderien ohjaaman asuntotuotannon ehdoilla tuottaen esimerkiksi ikuisen asuntopulan edullisista ja toimivista asunnoista esimerkiksi pääkaupunkiseudulla.
Toinen suuri eduskunnan valtaa supistava tekijä on taloudellinen valta. Globaalit kapitalistiset markkinavoimat määrittävät vahvasti millaista yhteiskuntapolitiikkaa eduskunta ja hallitus voivat harjoittaa. Kansainvälisen kilpailukyvyn vaaliminen ja erilaiset talousnormit (mm. talouskurimääräykset ja kestävyysvajelaskelmat) supistavat tältä osin toteutettavaa kansanvaltaa.
Demokratia vaaleihin perustuvana päätöksentekojärjestelmänä on kansanvaltana supistunut liiveihin, vaikka koko puku piti tehdä. Toki vaaleihin perustuva demokratia on sinällään hyvä, mutta riittämätön, todellisen demokratian toteuttamiseksi. Tällä demokratialla tarkoitan jokaisen kansalaisen mahdollisimman tasa-arvoista ja todellista kykyä vaikuttaa yhteisiin asioihin ja omaan elämäänsä myös työpaikoilla, asumisessa, liikenteessä ja muissakin jokapäiväisissä asioissa. Tämä vaatii muutakin kuin median värittämiä – gallupkyselyiden maustamia – vaalispektaakkeleja parin vuoden välein.”